Yhdysvaltojen ulkosuhteiden merkkipaaluja: Oslon sopimukset ja arabien ja israelilaisten välinen rauhanprosessi

13. syyskuuta 1993 Israelin pääministeri Yitzhak Rabin ja Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) neuvottelija Mahmoud Abbas allekirjoittivat Valkoisessa talossa periaatejulistuksen väliaikaisista itsehallintojärjestelyistä, jota yleisesti kutsutaan ”Oslon sopimukseksi”. Israel hyväksyi PLO:n palestiinalaisten edustajaksi, ja PLO luopui terrorismista ja tunnusti Israelin oikeuden olemassaoloon rauhassa. Molemmat osapuolet sopivat, että perustettaisiin palestiinalaishallinto (PA), joka ottaisi hallintovastuun Länsirannalla ja Gazan kaistalla viiden vuoden ajaksi. Sen jälkeen käydään pysyvää asemaa koskevia neuvotteluja rajoista, pakolaisista ja Jerusalemista. Vaikka presidentti Bill Clintonin hallinto oli vain vähäisessä roolissa Oslon sopimuksen syntymisessä, se käytti valtavasti aikaa ja resursseja auttaakseen Israelia ja palestiinalaisia sopimuksen täytäntöönpanossa. Clintonin virkakauden päättyessä rauhanprosessi oli kuitenkin ajautunut karille, ja uusi israelilais-palestiinalaisten väkivallan kierre oli alkanut.

Clintonin hallinto ja arabien ja israelilaisten välinen rauhanprosessi, 1993–1996

Clintonin hallinto ei aluksi asettanut israelilais-palestiinalaista rauhaa etusijalle. Clinton ja hänen neuvonantajansa uskoivat, että diplomaattinen läpimurto Israelin ja Syyrian välisissä neuvotteluissa olisi todennäköisempää ja että Israelin johtajille olisi poliittisesti helpompaa vetäytyä Golanin kukkuloilta kuin Länsirannalta. He päättelivät, että Israelin ja Syyrian välinen sopimus johtaisi myös Israelin ja Libanonin väliseen sopimukseen ja auttaisi eristämään Irakin ja Iranin, jotka olivat rauhanprosessin tärkeimmät alueelliset vastustajat. Yhdysvaltain viranomaisille kerrottiin salaisista neuvotteluista, jotka israelilaiset ja palestiinalaiset olivat aloittaneet Oslossa joulukuussa 1992, mutta he eivät juurikaan pyrkineet osallistumaan niihin.

Yhdysvallat ei ollut merkittävässä roolissa neuvotteluissa, jotka johtivat lokakuussa 1994 solmittuun Israelin ja Jordanian väliseen rauhansopimukseen, vaikka Clinton antoikin tukensa isännöimällä kuningas Husseinin ja Rabinin vierailua Washingtonissa ja kehottamalla kongressia anteeksiantamaan Jordanian velat. Yhdysvallat ei myöskään ollut keskeisessä roolissa neuvotteluissa, jotka johtivat toukokuussa 1994 solmittuun Kairon sopimukseen, jolla vahvistettiin lopullisesti Israelin vetäytyminen suurimmasta osasta Gazaa ja Jerikoa (mikä tapahtui 18. toukokuuta 1994), eikä syyskuussa 1995 solmittuun Taban (eli ”Oslo II”) sopimukseen. Jälkimmäisessä sopimuksessa Länsiranta jaettiin erillisiin alueisiin, jotka olivat vastaavasti Israelin hallinnassa, palestiinalaisten hallinnassa sekä Israelin sotilaallisen vastuun alaisina, mutta palestiinalaisten siviilihallinnon alaisina. Oslo II -sopimuksessa määriteltiin myös vaaleja, siviili- ja oikeusasioita sekä muuta Israelin ja Palestiinan kahdenvälistä yhteistyötä koskevat määräykset. Koska Oslon sopimuksessa ei annettu Yhdysvalloille valvontavastuuta, Clintonin hallinto joutui pääasiassa tyytymään kriisien laukaisemiseen ja palestiinalaishallinnon vahvistamiseen taloudellisen avun ja turvallisuusavun avulla.

Israelin ja Syyrian välisissä neuvotteluissa hallinto toimi määrätietoisemmin, mutta tulokset olivat vähäisiä. Clinton, ulkoministeri Warren Christopher ja Lähi-idän erityiskoordinaattori Dennis Ross yrittivät pohjata neuvotteluja Rabinin elokuussa 1993 antamaan lupaukseen vetäytyä kokonaan Golanista, jos Syyria suostuisi täydelliseen rauhaan ja tarvittaviin turvallisuusjärjestelyihin. Vuoteen 1994 mennessä nämä neuvottelut jumiutuivat, koska Israel ja Syyria tulkitsivat ”täydellisen vetäytymisen” eri tavoin. Syyrialaiset vaativat, että israelilaisten tulisi vetäytyä ”4. kesäkuuta 1967” -linjalle, jolloin he olivat hallinneet maakaistaletta Galileanmeren koillisrannalla, joka on Israelin tärkein vesilähde. Israelilaiset halusivat vetäytyä vuoden 1923 kansainväliselle rajalle, mikä olisi jättänyt Galileanmeren heidän suvereniteettinsa alle. Heinäkuussa Rabin ilmoitti Christopherille, että Israel vetäytyisi 4. kesäkuuta -linjalle, jos Syyria täyttäisi sen muut vaatimukset, mikä avasi tien israelilaisten ja syyrialaisten upseerien välisille neuvotteluille. Nämä neuvottelut juuttuivat kuitenkin lopulta kiistaan siitä, voisiko Israel säilyttää varhaisvaroitusasemat Golanilla, ja niistä tuli myös poliittisesti kiistanalaisia Israelissa. Rabin päätti siksi keskeyttää neuvottelut vuoden 1996 Israelin vaalien jälkeen.

Oslon sopimusten romahtaminen, 1996–2000

Marraskuussa 1995 Yigal Amir, israelilainen, joka vastusti Oslon sopimuksia uskonnollisista syistä, murhasi Rabinin. Rabinin murhan jälkeen Hamas teki sarjan terrori-iskuja, jotka heikensivät työväenpuolueen kannatusta Israelin toukokuun 1996 vaaleissa. Uusi pääministeri Binyamin Netanyahu oli Likud-puolueen jäsen, joka oli perinteisesti vastustanut palestiinalaisvaltion perustamista ja vetäytymistä miehitetyiltä alueilta.

Peläten rauhanprosessin romahtamista Clintonin hallinto osallistui entistä aktiivisemmin Israelin ja Palestiinan välisiin neuvotteluihin. Tammikuussa 1997 Yhdysvaltojen intensiivisen välitystyön seurauksena Israel ja palestiinalaishallinto allekirjoittivat Hebronin pöytäkirjan, jossa sovittiin suurimman osan Hebronista siirtämisestä palestiinalaisten hallintaan. Lokakuussa 1998 Clinton isännöi Netanyahua ja Arafatia Wye River Plantationissa, jossa he neuvottelivat sopimuksen, joka edellytti Israelin lisävetäytymistä Länsirannalta. Wye-muistion täytäntöönpanosta syntyneet sisäiset kiistat kaatoivat kuitenkin Netanyahun hallituksen tammikuussa 1999.

Israelin toukokuun 1999 vaaleissa työväenpuolueen Ehud Barak voitti Netanyahun ylivoimaisesti. Barak ennusti, että hän voisi saavuttaa sopimukset sekä Syyrian että palestiinalaisten kanssa 12–15 kuukauden kuluessa, ja lupasi vetää Israelin joukot Etelä-Libanonista. Syyskuussa Barak allekirjoitti Arafatin kanssa Sharm al-Shaykhin muistion, jossa molemmat osapuolet sitoutuivat aloittamaan pysyvän aseman neuvottelut. Ensimmäinen neuvottelukierros ei kuitenkaan tuottanut tulosta, ja joulukuussa palestiinalaiset keskeyttivät neuvottelut siirtokuntien rakentamisesta miehitetyillä alueilla.

Barak keskittyi sitten Syyriaan. Tammikuussa 2000 Israelin, Syyrian ja Yhdysvaltojen valtuuskunnat kokoontuivat Länsi-Virginiassa rauhanneuvotteluihin. Nämä neuvottelut kariutuivat, kun Barak kieltäytyi vahvistamasta Rabinin lupausta vetäytyä 4. kesäkuuta 1967 vallinneille rajoille, väittäen, ettei yhtäkään Syyrian valtuuskunnan vastineeksi tarjoamaa myönnytystä voitu pitää lopullisena, koska Syyrian presidentti Hafiz al-Asad ei ollut läsnä. Myöhemmin Genevessä pidetyssä Clintonin ja Asadin välisessä tapaamisessa ei saatu aikaan Israelin ja Syyrian välistä sopimusta.

Barak vetäytyi sitten yksipuolisesti Israelin joukot Libanonista ja palasi palestiinalaisneuvotteluihin. Pääministerin vaatimuksesta Clinton kutsui koolle huippukokouksen Camp Davidiin heinäkuussa 2000, jossa hän, Barak ja Arafat yrittivät päästä lopulliseen sopimukseen Länsirannasta ja Gazan kaistasta. Kertomukset siitä, miksi Camp Davidin huippukokous epäonnistui, vaihtelevat, mutta on selvää, että huolimatta Barakin tekemistä lisämyönnytyksistä israelilaiset ja palestiinalaiset olivat edelleen voimakkaasti erimielisiä rajoista, Jerusalemista ja siitä, tunnustaisiko Israel palestiinalaispakolaisten ”paluuoikeuden”. Huippukokous päättyi ilman ratkaisua; Clinton syytti epäonnistumisesta Arafatia.

28. syyskuuta Likud-puolueen johtajan Ariel Sharonin vierailun jälkeen Temppelivuorella puhkesi mellakoita, jotka laajenivat pian israelilais-palestiinalaiseksi väkivallan aalloksi, joka tuli tunnetuksi al-Aqsan intifadana. Joulukuussa 2000 Clinton esitti omat ehdotuksensa israelilais-palestiinalaista sopimusta varten. Tässä vaiheessa presidentin toimikausi oli kuitenkin päättymässä, Barakia uhkasi vaalitappio ja israelilais-palestiinalaisten välinen väkivalta jatkui yhtä kiivaana.

Näin ollen vuoden 2000 loppuun mennessä arabien ja israelilaisten välisen konfliktin päättymisen näkymät näyttivät kaukaisemmilta kuin kahdeksan vuotta aiemmin. Clintonin hallinto oli auttanut edistämään Israelin ja Jordanian välistä rauhaa ja luomaan perustan palestiinalaisten itsehallinnolle. Laajemmin katsottuna 1990-luvun neuvottelut auttoivat Israelia, palestiinalaisia ja Syyriaa murtamaan lukuisia diplomaattisia tabuja ja luomaan pohjan sille, miltä kattava arabien ja Israelin välinen rauha voisi näyttää. Arabien ja Israelin välisen konfliktin ratkaisu oli kuitenkin edelleen kaukainen tavoite.