Juutalaisten diaspora

Juutalaisten diaspora, hajaannus, ympäri maailman on tapahtunut historiallisesti monivaiheisesti. Lopullisen täyttymyksensä se sai Roomalaisten tuhottua Jerusalemin ja sen jälkeisistä tapahtumista.


Juutalainen diaspora ja Israel

Ensimmäiset juutalaiset yhteisöt Israelin ulkopuolelle perustetaan Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana (700 eKr.). 
Juutalaiset asettuvat myös Arabian niemimaalle ja Egyptiin. Juutalaisten kapinoiden jälkeen Rooman miehitystä vastaan ​​(66–135 jKr.) juutalaiset eivät saa asua Jerusalemissa ja Juudeassa. Bysantin vallan (324-640 jKr.) aikana kristinusko otetaan käyttöön Israelissa ja annetaan monia juutalaisvastaisia ​​lakeja. 

6. vuosisadalle mennessä juutalaisista on tullut vähemmistö omassa maassansa. Arabien valloituksen jälkeen juutalaisten väestö vähenee edelleen. Ensimmäisten ristiretkien aikana (11. vuosisata) Israelissa on jäljellä vain muutama tuhat juutalaista.

Juutalaiset ovat vuosisatojen ajan muodostaneet ainoan uskonnollisen ja etnisen vähemmistön maissa, joihin he asettuivat. He asuvat omassa yhteisössään erillään väestöstä erityisten lakien ja rajoitusten mukaisesti. He käyttävät heprean kieltä tai murteita, jotka yhdistivät heprean kielen maan kielen kanssa: jiddishiä Ashkenasien keskuudessa, alun perin Saksaan asettuneet juutalaiset; Ladino sefardien, Espanjaan muuttaneiden juutalaisten ja judeo-arabialainen Pohjois-Afrikan juutalaisten keskuudessa.

Pakotetusta erillisyydestään huolimatta diasporan (pakkosiirtolaisuus) juutalaisyhteisöt omaksuvat monia ympäröivien kulttuurien tapoja. Ei-juutalaisten integroiminen yhteisöön avioliiton kautta on yleinen käytäntö. Monet kääntyvät myös kristinuskoon tai islamiin. Tämän seurauksena diasporan juutalaiset ovat yleensä kahden kulttuurin (esimerkiksi juutalaisen ja arabian) jäseniä ja muistuttavat myös ulkoisesti ympäröivää väestöä.

Juutalaisyhteisöt muslimimaissa, Espanjassa ja Portugalissa, menestyvät kulttuurisesti ja taloudellisesti rajoituksista huolimatta. Juutalaiset kristillisessä Euroopassa joutuvat sortoon, vainoon ja satunnaisiin karkotuksiin, vuorotellen suhteellisen rauhan ja vaurauden jaksojen kanssa. Sephardit ja Ashkenasit kehittävät erilaisia ​​tapoja ja uskonnollisia käytäntöjä vuosisatojen ajan.

Emansipaation (vapautumisen), yhtäläisten oikeuksien myöntämisen ja uskonnon roolin heikkenemisen myötä juutalaiset alkavat integroitua täysin yhteiskuntiin, joissa he ovat eläneet satoja vuosia. Monille juutalaisuudesta tulee maallinen ja kansallinen identiteetti. 

1800-luvulla sionismi, juutalainen kansallinen liike, ehdottaa paluuta Israeliin ja juutalaisen valtion perustamista. Vuonna 1948 tämä uusi valtio perustetaan. Miljoonat juutalaiset muuttavat Israeliin, mutta suurin osa juutalaisista asuu edelleen diasporassa.

Assyrian pakkosiirtolaisuus

Ensimmäinen maanpako oli Assyrian pakkosiirtolaisuus, Israelin kuningaskunnan (Samaria) karkotus, jonka Assyrian Tiglath-Pileser III aloitti vuonna 733 eKr. Tämän prosessin sai päätökseen Sargon II tuhoamalla kuningaskunnan vuonna 722 eKr. ja samalla päättäen Shalmaneser V:n aloittaman kolmivuotisen Samarian piirityksen. 

Babylonin vankeus

Seuraava maanpako kokemus oli Babylonin vankeus, jossa Neo-Babylonian valtakunta Nebukadnessar II:n hallitessa karkotti osia Juudan kuningaskunnan väestöstä vuonna 597 eKr. ja uudelleen vuonna 587 eKr.
Nebukadnessar aloitti Jerusalemin piirityksen joulukuussa 589 eKr. Tämän piirityksen kesto oli joko 18 tai 30 kuukautta. Kuningas Sidkian yhdentoista hallitusvuoden (Jeremia 1: 3) päätyttyä Nebukadnessar mursi Jerusalemin muurit ja valloitti kaupungin. 
Jälkiseuraukset:
Jerusalemin kukistumisenjälkeen Babylonian kenraali Nebuzaraddan lähetettiin täydentämään sen tuhoa. Jerusalem ryöstettiin, ja Salomon temppeli tuhoutui. Jeremian kirjan mukaan piirityksen aikana tapettujen lisäksi karkotettiin noin 4600 ihmistä. Suurin osa eliitistä vietiin vankeuteen Babyloniin. Kaupunki hajotettiin maahan. Vain harvat ihmiset saivat jäädä pitämään huolta maasta (Jeremia 52:16).

Diaspora 

Juutalainen diaspora toteutui useita vuosisatoja ennen toisen temppelin tuhoutumista, eikä heidän asumisensa muissa maissa ollut pääosin seurausta pakkosiirtolaisuudesta. Ennen ensimmäisen vuosisadan puoliväliä Juudean, Syyrian ja Babylonian lisäksi suuria juutalaisyhteisöjä oli Rooman provinsseissa Syyria-Palestiinassa, Egyptissä, Kreetalla ja Kyrenaikassa (Libyan rannikolla) sekä itse Roomassa; Jerusalemin piirityksen jälkeen vuonna 63 eaa., kun Hasmonean valtakunnasta tuli Rooman protektoraatti, maastamuutto lisääntyi. Vuonna 6 eKr. alue organisoitiin Rooman Juudean provinssiksi. Juudean väestö kapinoi Rooman valtakuntaa vastaan ​​vuonna 66 jKr ensimmäisessä juutalaisten ja roomalaisten sodassa, joka huipentui Jerusalemin tuhoutumiseen vuonna 70 jKr. Piirityksen aikana roomalaiset tuhosivat toisen temppelin ja suurimman osan Jerusalemista. Tämä vedenjakaja, juutalaisuuden (Judaism) ja juutalaisen (Jewish) identiteetin symbolisen keskuksen hävittäminen, pakotti monia juutalaisia ​​muotoilemaan uuden itseidentiteetin ja mukauttamaan olemassaolonsa niin, että siirtolaisuusaika on toistaiseksi voimassa.

Bar Kokhban kapina

Vuonna 132 jKr. Bar Kokhba johti kapinaa Hadrianusta vastaan, kapinaa, joka liittyi Jerusalemin uudelleennimeämiseen Aelia Capitolinaksi. Neljän vuoden tuhoisan sodankäynnin jälkeen kansannousu tukahdutettiin, ja juutalaisilta kiellettiin pääsy Jerusalemiin.

Juutalaisten alueelliset ryhmät

Keskiajalla lisääntyvän muuttoliikkeen ja uudelleensijoittamisen vuoksi juutalaiset jakautuivat erillisiin alueellisiin ryhmiin, joita nykyään yleensä käsitellään kahden ensisijaisen maantieteellisen ryhmän mukaan: Pohjois- ja Itä-Euroopan aškenasijuutalaiset ja Iberian sefardijuutalaiset (Espanja ja Portugali), Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä. 

Sefardi-  ja askenasi-juutalaiset.  

Ensin  mainittu  tulee heprean sanasta  sepharat, joka tarkoitti Pyreneiden  niemimaata,  ja jälkimmäinen heprean sanasta askenasim ,  joka  tarkoitti Saksaa.  Sefardit  olivat  uudella ajalla  länsimaalaisia  ja  aika tavalla muuhun  yhteiskuntaan assimiloituneita,  kun  taas askenasit  olivat  uskonnollisesti vanhoillisempia  ja  enemmän omaan  yhteisöönsä käpertyneitä.  Näitä  termejä  näkee edelleen  käytettävän, joskin  ne  ovat  pitkälle  menettäneet merkityksensä  muuten kuin  korostettaessa  uskonnollisuuden astetta.

Näillä ryhmillä on samantapainen historia, jossa ne jakavat monia kulttuurisia yhtäläisyyksiä, sekä joukon verilöylyjä, vainoja ja karkotuksia, kuten karkotus Espanjasta vuonna 1492, karkotus Englannista vuonna 1290 ja karkotus arabimaista vuosina 1948–1973. 

Vaikka nämä kaksi haaraa käsittävät monia ainutlaatuisia etnokulttuurisia käytäntöjä ja niillä on yhteyksiä paikallisiin isäntäväestöihinsä (kuten keski-eurooppalaiset aškenaseille ja espanjalaiset ja arabit sefardeille), heidän yhteinen uskontonsa ja syntyperänsä, sekä jatkuva kommunikointi ja väestösiirrot, on vastannut yhtenäisestä kulttuurisen ja uskonnollisen juutalaisen identiteetin tunteesta Sefardijuutalaisten ja Aškenasijuutalaisten välillä myöhäisestä roomalaisesta kaudesta tähän päivään saakka.

Juutalainen historia on kuin aikakirjoihin merkitty kertomus yhdestä vainosta toisensa jälkeen, aina nykyaikaan asti.


Joitakin karttoja: