Oslon rauhanprosessi (1993–2000)

Jitzhak Rabin, Bill Clinton ja Jasser Arafat Valkoisessa talossa 13. syyskuuta 1993. 
Oslon rauhanprosessi (1993-2000) oli Yhdysvaltojen välittämä yritys saada aikaan rauha Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) välille YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 242 vaaditun kahden valtion mallin pohjalta.

Oslo I -sopimus (1993)

Oslo I -sopimus oli Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n välinen rauhansopimus, joka neuvoteltiin Washingtonissa ja allekirjoitettiin siellä 13. syyskuuta 1993 Yhdysvaltojen välittämänä. Sopimus oli merkittävä ensimmäinen askel Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) välisessä rauhanprosessissa, vaikka se ei ratkaissutkaan konfliktia kokonaan. Silti se loi perustan neuvotteluille ja toimenpiteille.

Sopimus perustui kahden valtion malliin ja oli periaatejulistus Palestiinan väliaikaisen itsehallinnon perustamisesta. Israel tunnusti PLO:n oikeutetuksi neuvottelemaan palestiinalaisten puolesta ja edustamaan heitä. PLO ilmoitti hyväksyvänsä Israelin valtion oikeuden olemassaoloon sekä YK:n päätöslauselmat 242 ja 338 ja tuomitsi terrorin ja muun väkivallan käytön. Jatkoneuvotteluissa tuli sopia tarkemmista yksityiskohdista. Sopimuksen vastustajia oli sekä Israelissa että palestiinalaisten keskuudessa, joista monet katsoivat Arafatin pettäneen palestiinalaisten asian.

Sopimus ei sisältänyt ratkaisua esimerkiksi Jerusalemin asemasta, joka jätettiin myöhemmin käsiteltäväksi. Jerusalem oli yksi kiistanalaisimmista kysymyksistä Israelin ja palestiinalaisten välillä.

Vaikka Oslo I -sopimus loi pohjan palestiinalaisten itsehallinnolle, se ei ratkaissut esimerkiksi alueiden rajausta, pakolaisten paluuta, siirtokuntia ja Jerusalemia koskevia kysymyksiä. Kolme neuvottelijaa palkittiin seuraavana vuonna Nobelin rauhanpalkinnolla. He olivat Jitzhak Rabin, Shimon Peres ja Jasser Arafat.

Camp Davidin huippukokous (2000)

Camp Davidin huippukokous 11. heinäkuuta - 26. heinäkuuta vuonna 2000 oli Oslon rauhanprosessin viimeinen vaihe. Neuvottelut päättyivät umpikujaan.

Israelin pääministeri, Työväenpuolueeseen kuulunut Ehud Barak oli valmis luovuttamaan palestiinalaisille noin 90 % Länsirannasta ja antamaan lopusta vastikkeeksi maata muualta Israelista. Hän oli myös valmis luopumaan Jerusalemin jakamattomuudesta, antamaan Palestiinalle vanhan kaupungin muslimikorttelit ja kristityt alueet sekä Temppelivuoren valvonnan. Pakolaisia voisi kuitenkin palata Israelin alueelle vain rajoitettu määrä.

Arafat torjui tarjouksen. Hän vaati koko Itä-Jerusalemia ja täyttä hallintaa Temppelivuorella, missä ei Arafatin mukaan koskaan edes ollut sijainnut mitään Jerusalemin temppeliä. Presidentti Clintonin mukaan Arafat sanoi kahden viikon ajan "ei" kaikkiin ehdotuksiin.

Rauhanprosessin esteitä

Usein todettu este rauhalle on Israelin miehitys alueilla, jotka se valtasi kuuden päivän sodassa vuonna 1967 ja Jom Kippur -sodassa vuonna 1973. Israel on silti luopunut noin 90 prosentista vuoden 1967 sodassa valtaamistaan alueista: Siinain niemimaa siirtyi Egyptille rauhansopimusta vastaan vuonna 1979 ja Gazan kaista Palestiinan itsehallinnolle vuonna 2005. Tällöin Israel purki Gazan kaistalla sijainneet juutalaiset siirtokunnat ja rakensi rajalle aidan. Luovutus ei kuitenkaan tuonut rajalle rauhaa: terroristijärjestö Hamas kaappasi vuonna 2007 Gazassa vallan Palestiinan itsehallinnolta ja on sieltä käsin tehnyt väkivaltaisia iskuja Israeliin.

Merkittävä este ovat osapuolten poikkeavat näkemykset tavoitteesta. PLO ja Hamas eivät peruskirjoissaan ole tunnustaneet Israelin oikeutta olemassaoloon, mitä YK:n päätöslauselma 242 edellytti. Konfliktin osapuolia eivät toisaalta olleet vain palestiinalaiset vaan myös arabimaat. Vuonna 1967 Arabiliitto oli pitänyt Sudanin Khartumissa kokouksen, jossa omaksuttiin "kolmen ein" politiikka suhteessa Israeliin: Ei Israelin tunnustamista, ei neuvotteluja eikä rauhaa Israelin kanssa.

Jasser Arafatin puheiden perusteella liioin PLO ei ollut sitoutunut päätöslauselma 242:n vaatimaan kahden valtion malliin. 30. tammikuuta 1996 Arafat piti arabialaisille diplomaateille puheen Grand Hotelissa Tukholmassa. Israelilaisten lähteiden mukaan hän lausui seuraavaa:

Viidessä vuodessa meillä on kuudesta seitsemään miljoonaa arabia, jotka asuvat Länsirannalla ja Jerusalemissa... Ymmärrättehän, että aiomme poistaa Israelin valtion ja perustaa puhtaasti Palestiinan valtion... Minulla ei ole mitään käyttöä juutalaisille; he ovat ja pysyvät juutalaisina. Tarvitsemme nyt kaiken avun, jonka voimme saada teiltä taistelussamme yhdistyneen Palestiinan puolesta täydellisen arabi-muslimivallan alla.

Vuonna 2000 alkoivat niin sanotun toisen intifadan väkivaltaisuudet, mikä johti rauhanprosessin pysähtymiseen. 
Lopullista rauhansopimusta ei ole solmittu.