Arthur Balfour
Arthur James Balfour (25.7.1848 – 19.3.1930) oli Balfourin ensimmäinen jaarli, brittiläinen valtiomies ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri 1902–1905. Hänet muistettaneen parhaiten vuoden 1917 Balfourin julistuksesta, jossa Britannia ilmoitti tukevansa ”kansallisen kodin” perustamista juutalaisille Palestiinaan.
Arthur Balfour syntyi Whittingehame Housessa, Itä-Lothianissa Skotlannissa, James Maitland Balfourin (1820–1856) ja Lady Blanche Gascoyne-Cecilin (1825–1872) vanhimpana poikana.
Balfour nousi konservatiivien riveissä parlamenttiin vuonna 1874 Hertfordin edustajana. Vuonna 1891 hänestä tuli valtiovarainministeri. Lyhyen oppositiokauden jälkeen hän palasi samaan asemaan vuonna 1895.
Astuessaan ensi kertaa parlamenttiin vuonna 1874, Balfour saavutti merkittävän aseman Irlannin asiainministerinä, jossa hän tukahdutti maatalouden levottomuudet samalla kun ryhtyi toimenpiteisiin muualla asuvien vuokranantajien suhteen. Hän vastusti irlantilaista itsehallintovaatimuksia sanoen, että Irlannin pysymiselle Yhdistyneessä kuningaskunnassa tai itsenäistymiselle ei voisi olla puolivälivaihtoehtoa. Vuodesta 1891 hän johti konservatiivipuoluetta alahuoneessa, palveli setänsä Lord Salisbury'n alaisuudessa, jonka hallitus voitti suuren enemmistön vuosina 1895 ja 1900. Arvostettuna keskustelijana hän kyllästyi puolueen johtamisen arkipäiväisiin tehtäviin.
Balfour seurasi vuonna 1902 pääministerinä setäänsä Lordi Salisburyä, joka oli myös hänen poliittinen oppi-isänsä. Pääministerikausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä kabinetti hajosi erimielisyyteen vapaakaupasta. Balfourilla oli erimielisyyksiä myös kuninkaan kanssa. Hän erosi pääministerin tehtävistä joulukuussa 1905 ja seuraavassa kuussa konservatiivit kärsivät maanvyörytappion vuoden 1906 vaaleissa.
Hän jatkoi kuitenkin puoluejohtajana oppositiosta käsin. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän nousi ulkoministeriksi. Tässä asemassa hän antoi 2. marraskuuta 1917 Balfourin julistuksen, jonka mukaan Britannian hallitus tukee sionistien pyrkimystä oman juutalaisvaltion perustamiseksi Palestiinaan.
Vuoden 1906 vaalien jälkeen Balfour pysyi puolueen puheenjohtajana, ja hänen asemaansa vahvisti Joseph Chamberlainin poissaolo alahuoneesta heinäkuussa 1906 tapahtuneen aivohalvauksen jälkeen, mutta hän ei kyennyt saavuttamaan edistymistä suuresti alahuoneen valtavaa liberaalien enemmistöä vastaan.
Unionistit hävisivät vuoden 1910 yleiset vaalit. Uupunut Balfour erosi puolueen johtajan paikalta kriisin jälkeen, ja Bonar Law seurasi häntä vuoden 1911 lopulla.
Balfour pysyi kuitenkin tärkeässä asemassa puolueessa, ja kun unionistit liittyivät Asquith’in koalitiohallitukseen toukokuussa 1915, Balfour seurasi Churchilliä amiraliteetin ensimmäisenä lordina. Kun Asquith’in hallitus romahti joulukuussa 1916, Balfourista, joka näytti potentiaaliselta seuraajaehdokkaalta pääministeriksi, tuli ulkoministeri Lloyd George'n uudessa hallituksessa, mutta ei jäsenenä pienessä sotakabinetissa, ja hänet jätettiin usein hallituksen sisäisen toiminnan ulkopuolelle. Balfourin palvelu ulkoministerinä oli huomattava merkitys Balfourin missiolle, ratkaisevalle liittolaisrakentamisvierailulle Yhdysvaltoihin huhtikuussa 1917, ja vuoden 1917 Balfourin julistukselle, kirjeelle Lord Rothschildille, jossa vahvistettiin hallituksen tuki "juutalaisten kansallisen kodin perustamiselle" Palestiinaan, joka oli silloin osa Ottomaanien valtakuntaa.
Balfour erosi ulkoministerin tehtävistä Versailles'n konferenssin jälkeen vuonna 1919, 1920-luvulla Balfour toimi pitkään lordipresidenttinä (Lord President of the Council, merkittävä asema hallituksessa) muun muassa Stanley Baldwinin hallituksessa (ja normaalien rauhanajan poliittisten järjestelyjen jatkamisen jälkeen kabinetissa). Vuosina 1921–22 hän edusti Britannian imperiumia Washingtonin merivoimien konferenssissa ja kesällä 1922 toimi sairaan ulkoministeri Lord Curzonin sijaisena. Hän esitti ehdotuksen sotavelkojen ja hyvitysten kansainvälisestä ratkaisemisesta (Balfour-muistio), mutta sitä ei hyväksytty.
5. toukokuuta 1922 Balfour annettiin Balfourin ja Viscount Traprainin, Whittingehamen, Haddingtonin kreivikunnan kreivin arvo. Lokakuussa 1922 hän, useimpien konservatiivien johtajista kanssa, erosi Lloyd Georgen hallituksesta Carlton Clubin kokouksen jälkeen, joka oli konservatiivien takapenkkiläisten kapina koalition jatkumista vastaan. Bonar Lawista tuli pääministeri.
Kuten monet koalition johtajat, hän ei ollut virassa konservatiivihallituksissa vuosina 1922–1924, mutta kuningas kuuli häntä vanhimpana valtiomiehenä, kun hän valitsi Stanley Baldwinin Bonar Lawin seuraajaksi konservatiivien johtajaksi toukokuussa 1923. Hänen neuvonsa kannattaa voimakkaasti Baldwinia oli näennäisesti se, että Baldwin oli parlamentinjäsen, mutta todellisuudessa hänen henkilökohtainen vastenmielisyytensä Curzonia kohtaan. Myöhemmin samana iltana hän tapasi yhteisen ystävän, joka kysyi "Valitaanko rakas George?" johon hän vastasi 'kissamaisella balfourilaisen tyytyväisyydellä', "ei, rakas George ei." Hänen emäntänsä vastasi: "Voi, niin pahoillani kuullessani sen. Hän tulee kauheasti pettymään." Balfour vastasi: "Voi, en tiedä. Loppujen lopuksi, vaikka hän on menettänyt kirkkauden toivon, hänellä on silti armon välineet.”
Balfour ei alun perin kuulunut Baldwinin toiseen hallitukseen vuonna 1924, mutta vuonna 1925 hän palasi kabinettiin edesmenneen lordi Curzonin tilalle neuvoston lordipresidenttinä, kunnes hallitus erosi vuonna 1929. Oltuaan hallituksen tehtävissä oli 28 vuotta, Balfourilla oli yksi pisimmistä ministeriurista nykyaikaisessa Britannian politiikassa, toiseksi eniten Winston Churchillin jälkeen.
Hän jatkoi palvelemistaan johtavissa tehtävissä 1920-luvulla ja kuoli 81-vuotiaana 19. maaliskuuta 1930 vietettyään varsin hyvän elämän. Hän ei ollut koskaan naimisissa. Balfour kouluttautui filosofiksi - hän pani alulle keskustelun uskomusta vastaan, että inhimillinen järki voi määrittää totuuden - ja hänellä katsottiin olevan riippumaton asenne elämään, jota ilmentää hänelle ominaisena pidetty huomautus: "Ei mikään merkitse kovin paljoa, ja harvat asiat merkitsevät juuri mitään ".