ULLA JÄRVILEHTO

Ulla Järvilehto on ollut Gesher Hajetsian jäsen järjestömme alkuajoista lähtien. Hän on ollut myös ICEJ Suomen osaston puheenjohtaja ja vaikuttanut suuresti Suomen kautta tapahtuvaan juutalaisten muuttoon NL/Venäjältä Israeliin.

Hän on myös toiminut neljän yhdistyksen muodostaman Exodus-toimikunnan puheenjohtajana muuttoliikkeen ollessa kiihkeimmän kehityksen vaiheessa.

Alla on hänen kuvauksestaan juutalaisten muutosta Suomen kautta Israeliin oleellisin sisältö.

Alasivuilta lisää tietoa: Miten kaikki alkoi ja

KUTSUTTU LOHDUTTAMAAN 
30 vuotta Israel työtä

ULLA JÄRVILEHTO

päiväosakeyhtiö 2014

  • Olemme koonneet lainauksia Ulla Järvilehdon yllämainitusta kirjasta kuvaamaan alija-työn alkuaikoja Suomessa, joka tapahtui suomalaisten kristittyjen perheiden majoittaessa Venäjältä Israeliin muuttavat juutalaiset kodeissaan heidän Suomessa viipymisensä ajan.




 ’’Tässä on kahden mummon yhteinen tuoli.”

Joku oli pannut kirjelaatikkoommekin kuoren, jossa oli yhden tuolin hinta. Järjestettiin myyjäisiä. Tampereen kaupunginorkesterin soittajistosta koottu yhtye piti konsertin maksaakseen sen tuotolla yhden perheen lennon. En olisi osannut kuvitellakaan, miten nopeasti lentokoneellinen muuttajia toisensa jälkeen tuli maksetuksi.

Ruotsinkieliset suomalaiset ystävät maksoivat yhden lennon kokonaan. Yhden lennon paikoista suurimman osan maksoi leskiäiti tyttärineen perheenisän muistoksi kesämökin myyntituloilla. Israelin valtion 50-vuotisjuhlaan, vuoteen 1998 mennessä Suomen osasto sai kerätyksi tuon ensimmäisen lennon puolikkaan lisäksi 13 lentoa, eli tavoite ylitettiin. 50 ICEJ:n maksaman lennon joukossa pienen Suomen osuus oli enemmän kuin tyydyttävä.

Myöhemmin, vuoden 2006 jälkeen, kun muuttajien tulva laantui pienemmiksi puroiksi, emme enää maksaneet kokonaisia lentoja vaan tarpeen mukaan lentotuoleja reittikoneisiin Suomen kautta kulkeville muuttajille.

Exodus Suomen kautta

Suomi on sijaintinsa puolesta sillanpääasema venäjän juutalaisten muuttoliikkeelle kohti Israelia. Niinpä ICEJ:n Suomen osaston erityinen sydämen asia ja ilo on tämän Raamatun mukaisen paluumuuttoliikkeen tukeminen. Halusimme antaa käsivartemme ja olkapäämme tehtävään, johon Jumala itse kutsuu meitä Jes. 49:22:ssa: ”Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä nostan käteni kansakuntien puoleen, kohotan lippuni kansoja kohti, niin he tuovat sinun poikasi sylissänsä ja kantavat sinun tyttäresi olkapäillään.

Valmistautuminen alkoi jo ennen vuonna 1989 tapahtunutta ’’rautaesiripun” romahtamista. Vuonna 1987 saimme valmiiksi Neuvostoliiton juutalaisille tarkoitetun videon. Taskentista Israeliin muuttanut filmituottaja Leonid Kelbert kuvasi videon ja editoi sen Suomessa. Hän kertoi, että Neuvostoliiton tiedotusvälineissä Israel esitetään kielteisessä valossa, sen vastapainoksi tarvitaan oikeaa tietoa Israelista.

Venäjänkielisessä videossa Israeliin muuttaneet Neuvostoliiton juutalaiset kertovat maasta ja elämästään siellä rohkaisten muita pyrkimään kohti kotimaata. Video on venäläiseen tapaan hidastempoinen ja rauhallinen, ei länsimaisittain pikaisia välähdyksiä. Tarkka Kelbert ei suostunut ottamaan juontajaksikaan ulkomaalaisia venäjän kielen opiskelijoita omine aksentteineen; lukijan oli oltava syntyperäinen venäläinen, jotta katsojat ja kuulijat tuntisivat videon täysin omakseen.

Kuriirimme toimittivat hiljakseen videon kopioita eri puolille Venäjää Vladivostokia myöten juuri oikeaan aikaan: Olojen vapautuessa perestroikan myötä 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton juutalaisten suurmuutto alkoi. Monet muuttajista kertoivat nähneensä videon, joka rohkaisi heitä lähtemään kotimatkalle.

Aivan Suomen rajan takana Leningradin - sittemmin Pietarin - alueella ja pitkin 1200 kilometrin mittaisen itärajamme lähitienoita Murmanskia myöten oli tuhansittain juutalaisia. Kun eteläisemmät kauttakulkureitit ruuhkautuivat 1980-luvun lopulla, nämä juutalaiset alkoivat kolkutella myös Suomen portteja. Ensimmäiset kauttakulkijat olivat ihmisiä, jotka eivät eri syistä voineet jonottaa paikkoja viikko- tai kuukausikaupalla.

Kävin yhdessä Gesher Hajetsia (Lähtösilta) -järjestön edustajien kanssa Pietarin Suomen konsulaatissa anomassa näille ihmisille erityisluvalla kauttakulkuviisumia, joka ystävällisesti myönnettiinkin. Ensimmäisten tulijoiden joukossa oli 12-henkinen perhe, joka oli myynyt asuntonsa ja joutui yöpymään kaduilla odotellessaan pääsyä täyteen varatuille etelänreiteille. Suomen viranomaiset lupasivat heille kauttakulkuviisumit, jos meillä on osoittaa lentoliput Israeliin koko perheelle.

Suomalaiset kristityt eri puolilla maata ’’adoptoivat” kukin yhden perheenjäsenen maksamalla matkan. Lentoliput hankittiin pikavauhtia, ja perheen katu yöpymiset loppuivat. Kiireellisenä tuli Suomeen myös monilapsinen perhe, jossa äiti odotti viimeisillään raskaana uutta pienokaista. Perheen muuttoasiakirjat olivat kunnossa, mutta jos vauva olisi syntynyt Venäjällä, se olisi merkinnyt kuukausien, ehkä vuoden viivytystä uusien asiakirjojen hankkimisessa. Vauva syntyi helsinkiläisessä sairaalassa, ja kun äiti ja lapsi olivat tarpeeksi vahvistuneet, perhe jatkoi matkaansa Israeliin.

Tämän perheen tarinaan liittyy muistoissani mukava pieni yksityiskohta. Vuoden 2006 lehtimajanjuhlien aikana luokseni tuli nainen, joka näytti komean nuoren miehen valokuvaa ja sanoi:

’’Tässä on se vauva, joka syntyi Helsingissä. Minä olen hänen äitinsä. Hän on nyt 17-vuotias.”

Kolmas kiireellinen tapaus Ensimmäisten tulijoiden joukossa oli sairaan lapsen perhe. Kymmenvuotias diabeetikko tytär oli saanut matkaa varten vain yhden päivän insuliiniannoksen, eikä niin nopea matka onnistunut mitään eteläistä reittiä pitkin. Perhe paasi Suomeen, tytär sai lisää lääkitystä, ja matka jatkui Israeliin.

Kerran keskellä yötä saimme hätäpuhelun Bakusta asti:

’’Voitteko auttaa Suomen kautta miestä, jonka maastapoistumislupa vanhenee pian? Lippuja muille reiteille ei saa riittävän nopeasti.”

Hän tuli ja meni tätä tietä Israeliin.

Jonkin ajan kuluttua Pietarin konsulaatti ilmoitti, että he eivät enää halua antaa näitä erikoislupia. Paine on kova, ja tulijoita olisi. He kehottivat meitä neuvottelemaan Suomen viranomaisten kanssa pysyvän kulkureitin avaamiseksi. Näin tehtiinkin. 

Neljä järjestöä, ICEJ:n Suomen osaston lisäksi Gesher Hajetsia, Israelin Ystävät ja Karmel-yhdistys, jotka olivat varautuneet Suomen kauttakulkuun ja alkaneet järjestellä majoitusverkostoa, päättivät kokoontua ja tehdä yhteistyötä tässä yhteisessä asiassa.

Totesimme, että kunkin järjestön majoittajalistalla oli monia samoja nimiä. Miksi siis tehdä päällekkäistä työtä, kun sitä voidaan tehdä yhdessäkin yhteisen päämäärän hyväksi? Pidimme välttämättömänä myös tehdä yhteistyötä Juutalaistoimiston, Sochnutin, kanssa, koska se yhdessä konsulaattien kanssa varmistaa muuttajien juutalaisuuden - siihenhän meillä ei ole edellytyksiä - sekä antaa heille maahanmuuttoon oikeuttavat asiakirjat ja järjestää vastaanoton Israelissa.

Päätös oli tärkeä, sillä myöhemmin näimme, että muutamien ’’villien” yrittäjien omatoimiset pyrkimykset tehdä exodustyötä katkesivat kuin kanan lento; monesti ihmiset jäivät heitteille tai joutuivat palaamaan tyhjin toimin takaisin. Totesimme myös, että Juutalaistoimiston kannalta on helpompaa neuvotella yhteistyöjärjestön kanssa kuin erikseen neljän samaa työtä tekevän järjestön kanssa.

Näin syntyi näiden neljän järjestön yhteistyörukkaseksi exodustoimikunta, jota alettiin kutsua nimellä ’’Neliapila”. Jokainen järjestö nimesi siihen kaksi edustajaa varaedustajineen. Luotiin yhteinen valtakunnallinen majoittajaverkosto; kullakin alueella olisi yhdyshenkilö varajäsenineen. He tiesivät tarkkaan alueen majoittajat ja myös sen, ketkä voivat majoittaa miehiä tai naisia tai perheitä ja kuinka suuria tai pieniä määriä, ketkä voivat toimia kuljettajina, venäjänkielentulkkeina sekä vapaaehtoisen lääkärin- tai sairaanhoitoavun antajina. Neliapilan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli Israelin Ystävien toiminnanjohtaja Jouko Neulanen. Hänen sairastuttuaan vakavasti ja lopullisesti 1990-luvun alkupuolella toimikunta valitsi puheenjohtajakseen minut.

Kun olimme saaneet yhteisen verkoston hahmottumaan, neuvottelimme Pietarin konsulaatin neuvon mukaisesti Suomen viranomaisten kanssa. Meitä auttoi suuresti silloinen kansanedustaja Toimi Kankaanniemi. Hän neuvotteli ulkoministeri Paasion kanssa, joka suhtautui asiaan myönteisesti ja lupasi informoida myös presidentti Koiviston.

Kävin yhdessä Kankaanniemen kanssa myös sisäministeriön ulkomaalaistoimiston johtajan puheilla. Hänkin lupasi näyttää vihreää valoa, kunhan asiasta ei nosteta suurta kohua. Pidimme siis matalaa profiilia, mikä alkuaikoina merkitsi todella juoksemista pakoon tiedotusvälineiltä, kunnes asia menetti uutuudenviehätyksensä.

Kun Suomen viranomaiset siis näyttivät vihreää valoa, lähdin Wieniin. Se oli edelleen Länsi-Euroopan ainoa paikka, jossa Sochnutilla oli toimisto. Kerroin tuon Juutalaistoimiston johtajalle Jitzhak Ben-Zville, että Pietarin juutalaiset ovat pyytäneet apuamme Suomen kauttakulkureitin avaamiseksi, että olemme järjestäneet neljän järjestön yhteisen, varsin kattavan majoitusverkoston ja että Suomen viranomaiset näyttävät hankkeelle vihreää valoa.

Ben-Zvi esitti minulle kaksi kysymystä. Ensimmäinen oli:

’’Aiotteko viedä juutalaisia muihin maihin kuin Israeliin?”

Kysymys johtui siitä, että monet muuttoviisumin saaneet juutalaiset, jotka tulivat Wieniin, eivät jatkaneetkaan matkaa Israeliin vaan menivät Italian Ostiaan ja Ladispoliin odottamaan viisumia Amerikkaan tai Kanadaan. Amerikanjuutalainen järjestö hoiti näitä yhteyksiä länteen.

Vastasin:

’’Olemme kristittyjä sionisteja. Haluamme samaa kuin tekin: viedä heidät Jumalan lupaamaan kotiin, Israelin maahan. Jos joku pyrkii muualle, sille emme tietenkään voi mitään, mutta meidän yksinomainen päämäärämme on auttaa heitä menemään Israeliin.”

Toinen kysymys oli:

’’Aiotteko käännyttää heitä?”

Vastasin:

’’Olemme avoimesti kristittyjä, sitä en kiellä, mutta tarkoituksemme on auttaa kaikkia juutalaisia palaamaan kotimaahansa Israeliin riippumatta siitä, mihin he uskovat vai uskovatko mihinkään.”

Silloin, 18. maaliskuuta 1990, istuessani siinä tuo Juutalaistoimiston johtaja soitti päätoimistoonsa Israeliin, minkä seurauksena Juutalaistoimisto lähetti ensimmäiset neuvottelijansa Suomeen.

Ensimmäisessä neuvottelussa Suomessa olivat läsnä Juutalaistoimiston edustaja Zvi Barak avustajansa kanssa Israelista, Israelin suurlähettiläs Asher Naim ja ensimmäinen lähetystösihteeri Eitan, Toimi Kankaanniemi ja Eeva-Liisa Moilanen eduskunnasta ja minä. Neuvoteltiin lentovaihtoehdoista, kerroimme majoituskapasiteetista ja valmiuksista.

Ilmeisesti meihin luotettiin, koska jonkin ajan kuluttua Juutalaistoimiston pääjohtaja Simcha Dinitz tuli Suomeen neuvottelemaan maan ylimmän johdon kanssa, ja säännöllinen reitti Suomen kautta avautui vuonna 1990.

Juutalaistoimisto avasi osaston Pietariin, ja sen ensimmäisiksi johtajiksi ja suomalaisten yhteistyökumppaneiksi tulivat Ze’ev ja Dalija Abramson. Juutalaistoimisto asetti yhteistyön ehdoksi sen, että kauttakulkijoille ei saa jakaa mitään kirjallista aineistoa - ei uskonnollista eikä poliittista. Exodustoimikunta päätti yksimielisesti noudattaa ehtoja. Totesimme, että on parempi saada auttaa ja hoivata näitä paluumuuttajia rakkaina vierainamme, vastata heidän kysymyksiinsä ja osoittaa näin Messiaan rakkautta näille kaltoin kohdelluille ihmisille kuin menettää heidät kokonaan omapäisyyden vuoksi. Totesimme myös, että kaikenlainen hengellinen painostus ruoka- ja majoitusavun ehtona kääntyy hyvin helposti tarkoitustaan vastaan. Majoitusverkoston jäsenet ymmärsivät tämän yleisesti ottaen hyvin, vain muuttaman kerran Juutalaistoimisto huomautti poikkeamista, mikä johti majoituslistalta poistamiseen. Se oli yhteistyön jatkumisen edellytys.

Kaikki kristityt eivät tietenkään tätä ymmärtäneet. Saimme melkoista satikutia. Meitä - ja erityisesti minua toimikunnan puheenjohtajana - moitittiin evankeliumin vastustajiksi, mistä ei tietenkään ollut kysymys. Me vain teimme Nehemian työtä siunaten samalla niitä, joilla oli Herran antama - mutta vain Herran antama, ei itse hankittu - mandaatti Esran työhön.

Kaikkein kovimmin meitä arvostelivat ne, jotka eivät itse olleet evankelioineet ainuttakaan juutalaista. Ne, joilla oli kokemusta elämästä ja työstä juutalaisen kansan parissa, olivat paljon maltillisempia, mm. ICEJ:n suuri ystävä Kaarlo Syväntö, joka sanoi:

’’Minun reseptini on tämä: vastaa, kun kysytään, ja elä niin, että kysytään.

Neliapilan yhteistyö oli yleensä saumatonta ja siunauksellista. Exodustoimikunta kokoontui useita kertoja vuodessa. Mukana kokouksissa oli Juutalaistoimiston edustaja Pietarista, sittemmin Helsingistä, johon Sochnut myös avasi toimiston. Aluksi Suomen toimistoa hoiti Bruria Paz, jonka aviomies Mordechai hoiti Pietarin toimistoa Abramsonien jälkeen, myöhemmin suomenjuutalainen Paula Hovav.

Työn järjestelyt ja seuranta hoituivat neuvottelemalla. Kustannukset jyvitettiin järjestöjen koon ja kantokyvyn mukaan. Jos yhdellä järjestöllä oli rahavaikeuksia, toiset tulivat apuun. Neliapilalle avattiin oma tili ICEJ:n toimistoon. Sen kirjanpito oli kaksinkertainen, sitä hoitivat sekä ICEJ:n Suomen osaston kirjanpitäjä, että muiden järjestöjen edustajana Seppo Seppälä Karmel-yhdistyksestä. Kaikki oli avointa, eikä tilintarkastajilla ollut koskaan huomautettavaa tästä työstä.

Ongelmiakin toki syntyi joskus, aina ei tanssittu ruusuilla. Vuonna 1999 Israelin Ystävät erosi Neliapilasta ja aloitti oman exodustyön. Israelin Ystävistä oli irtaantunut ryhmä, joka halusi jatkaa yhteistyötä Neliapilan muiden järjestöjen kanssa. Se otti Bruria Pazin ehdotuksesta nimen Alija 50, Israelin valtion 50-vuotisjuhlien merkeissä. Myöhemmin, rekisteröidyttyään uudeksi yhdistykseksi se otti nimekseen Israelin Ystävyysseura.

Näissä myllerryksissä tulin viettäneeksi muuttaman unettoman yön, koska pelkäsin, että kauttakulkijat joutuvat hajaantumisen takia yhdistysten väliseksi kiistakapulaksi. Neuvottelemalla asiat saatiin taas raiteilleen. Sovittiin, että Neliapila hoitaa kaksi kuljetusta kolmesta ja Israelin Ystävät joka kolmannen. Seppo Seppälä, Tapio Lieho ja minä otimme tehtäväksemme soittaa kaikille majoitusrenkaan yhdyshenkilöille, joita oli paljon. Jaoimme listan kolmeen osaan, ja niin soittorumba saatiin hoidetuksi nopeasti. Kehotimme hoitamaan kaikki kauttakulkijat rakkaudellisesti ja huolellisesti riippumatta siitä, kuka oli kuljetusvastuussa.

Yli 90-prosenttisesti saimme ilahduttavan vastauksen: haluamme palvella Herraa ja Hänen omaisuuskansaansa, emme asettua vain jommankumman ryhmän tukijoiksi. Kun kerroin tämän Pietarin Juutalaistoimiston silloiselle johtajalle Michael Golanille, Hän vastasi:

’’Oli hyvä, että kerroit tämän. Minä jo mietin, voinko lähettää muuttajia Suomeen ollenkaan, jos he joutuvat riitojen keskelle.”

Näin jatkui rauhanomaista rinnakkaiseloa muutaman vuoden ajan. Vuonna 2003 Israelin ja Venäjän Juutalaistoimistojen johtokaksikko kävi Suomessa. Heidän viestinään oli, että Juutalaistoimisto haluaa keskittää koko Suomen kautta tapahtuvan exoduksen Neliapilalle. Näin Neliapilan velvoitteet lisääntyivät kolmanneksella, vaikka hartiamme olivat hieman kapeammat kuin aikaisemmin.

Herra kuitenkin auttoi, ihmisten sydämet ja kädet olivat avoimia. Koskaan meillä ei ollut kasoittain rahaa, mutta aina saatiin kaikki laskut maksetuiksi. Rauha vallitsi, ja yhteistyö Neliapilan järjestöjen välillä oli jälleen saumatonta kauteni loppuun asti, ja se näyttää ilokseni jatkuvan sellaisena edelleenkin.

Neliapila valitsi käytännön työn organisoimiseen yhdyshenkilön. Hän sai Pietarin Juutalaistoimistolta kulloistenkin tulijoiden nimet, iät ja perheyhteydet. Hän järjesti muuttajien noutamisen Pietarista suomalaisilla busseilla tai joskus pienemmillä autoilla. Lisäksi yhdyshenkilö otti yhteyttä vuorotellen eri paikkakuntien majoitusrenkaan yhdyshenkilöihin, jotka puolestaan järjestivät tulijoille majapaikat alueellaan.

Aluksi tällaisena organisaattorina toimi nyt jo edesmennyt Heikki Stenvall Gesher Hajetsiasta, sitten jonkin aikaa Reijo Ahteela, ja hänen jälkeensä tehtävässä on jo vuosien ajan toiminut Tapio Lieho. Napakkaotteisen Tapion poliisin ammatti ja vuosien kokemus tekivät hänestä erinomaisen asiantuntijan rajan ylitykseen liittyvissä kysymyksissä. Joskus Hän soitti minullekin rajalta ja pyysi esirukousta, kun jonkun tulijan papereissa oli puutteita ja asia täytyi saada nopeasti selvitetyksi. Aina se järjestyi.

Tapiolla on muistissaan varmaan paljon huvittaviakin tapauksia matkan varrelta. Monilla muuttajilla oli mukanaan kissoja ja koiria. Ne olivat rakkaita kuin perheenjäsenet, ja ne täytyi ehdottomasti saada mukaan samalle lennolle kuin isäntänsä ja emäntänsä. Toisaalta sen kyllä ymmärtää: ihmiset, jotka lähtivät matkalle kohti tuntematonta tulevaisuutta, takertuivat kaikkeen, mikä oli tuttua ja rakasta. Joskus koira oli odotettua isompi ja sille varattu häkki liian pieni. Jostakin täytyi haalija, koota ja korjata nopeasti tarpeeksi iso häkki.

Kerran lentokonetta säikähtänyt koira karkasi omille teilleen Helsingissä. Se saatiin kiinni vasta päivien kuluttua lehti-ilmoituksen avulla ja palautettiin ikävöivälle isännälle myöhemmällä lennolla. Joskus riitti itkua ja uhmaakin, kun samalle lennolle ei saanut ottaa sekä kissaa että koiraa. Kerran pikkupoika karkasi lentoasemalla juuri kun kone oli ilmoitettu lähteväksi. Onneksi vesseli löytyi nopeasti.

Paljon oli järjesteltävää yhdyshenkilöllä. Tapion apuna työssä toimi aina hyväntuulinen ja avulias Kalevi Perälä. Hakumatkoilla Pietarista oli usein apuna Keijo Parkkunen. Alkuaikoina tulijat käyttivät myös laivayhteyksiä: tulivat Pietarista Helsinkiin Konstantin Simonov -laivalla - joka muuten on restauroitu myöhemmin Kristina Cruises-yhtiön risteilylaivaksi. Myös Baltiasta juutalaiset tulivat usein laivoilla, ja vastaanottajat odottivat heitä satamassa.

Tulijat saivat Pietarissa kolmen päivän kauttakulkuviisumin Suomeen. Tuon ajan he olivat suomalaisten majoittajien perheissä täysihoidossa. Heidän matkatavaransa vietiin numeroituina lukittuun varastoon Helsingissä, joten heidän ei tarvinnut kantaa muuta kuin käsimatkatavaroita Suomessa vieraillessaan. Isäntäperheet kyyditsivät vieraat taas bussille, joka vei heidät lentoasemalle. Sinne tuotiin myös matkatavarat samaan aikaan hyvässä järjestyksessä. Vapaaehtoiset tulkit ja kantajat auttoivat selviytymään lähtömuodollisuuksista. Kotkalaiset vapaaehtoiset tarjosivat tulijoille retkiaterian heti rajanylityksen jälkeen, ja ’’Elli’s cafen” iloiset vapaaehtoiset naiset tarjosivat lentoasemalla lähtökahvit kotona leivottujen pullien kera.

Eri puolilla Suomea käsityötäitoiset ihmiset ompelivat kauniita, värikkäitä lakanoita, tyynyliinoja ja pyyheliinoja. Niitä sidottiin tyylikkäiksi lahjapaketeiksi, joita muuttajat saivat mukaansa uuden elämän rakentamiseen. Jotkut Ystävät hankkivat muuttajille jaettaviksi Ikean lahjakortteja, joilla muuttajat saattoivat hankkia Israelin Ikeasta sängyt perheelleen. Avoimia sydämiä, auttavia käsiä ja jalkoja, erilaisilla lahjoilla varustettuja työkumppaneita oli lukematon määrä.

Kauttakulkijoiden määrä vaihteli paljolti sen mukaan, mitä Venäjällä tapahtui ja mitä Israelissa tapahtui. Alkuvuosina tulijoita oli toistatuhatta vuodessa, sitten vauhti hiipui, mutta aalto nousi uudelleen 1990-luvun loppupuolella Venäjän ruplan romahduksen ja taloudellisen laman vuoksi. Pari kertaa odotettiin suoranaista muuttajatulvaa, ja Juutalaistoimisto kehotti meitä hätätilavalmiuteen. Kävimme neuvotteluja myös sisäministeriön ulkomaalaistoimiston kanssa. Sieltä luvattiin ystävällisesti neuvoja ja apua mahdollisen hätätilanteen sattuessa.

Kun Venäjällä avautui mahdollisuus suoriin lentoihin, muut Euroopan-reitit tyrehtyivät, mutta Suomen-reitti päätettiin pitää avoimena juuri mahdollisten hätätilanteiden varalta. Koskaan ei kuitenkaan mitään hätäistä muuttotulvaa ole tullut, majapaikka on löytynyt aina helposti niille, jotka ovat olleet tulossa.

Kaikki muuttajat koko Luoteis-Venäjän alueelta ja myös pohjoisesta tulivat aluksi Pietarin kautta. He joutuivat asioimaan Pietarissa pariinkin otteeseen: ensin tullessaan järjestelemään muuttoasiakirjojaan Israelin ja Suomen konsulaatteihin ja Juutalaistoimistoon, sitten tullessaan odottamaan suomalaisia busseja, jotka ilmaantuivat sovittuna päivänä aamuvarhaisella Juutalaistoimiston eteen heitä noutamaan.

Pitkämatkaisia kävijöitä varten ICEJ vuokrasi käyttöönsä huoneiston Pietarista. Se lahjoitti Pietariin myös pakettiauton muuttajien noutamiseksi rautatie-, linja-auto- tai lentoasemilta. Myös Israelin Ystävyysseuran (Alija 50) Kymen-piiri vuokrasi huoneiston Pietarista. Sitäkin voitiin käyttää kaukaa tulevien majoittamiseen.

Myöhemmin avautui muitakin kauttakulkuasemia: Pohjois-Karjalassa, missä aktiivinen joensuulaisjoukko huolehti tulijoiden tarpeista, ja Lapissa, missä autoalan ammattimies Erkki Helistekangas Liisa-vaimonsa kanssa nouti muuttajia Murmanskista. Vieraat majoittuivat lappilaiskoteihin ja siirtyivät junalla Helsinkiin lentääkseen sieltä kotiin Israeliin. Joskus, jos Murmanskista muuttajia oli paljon, heille järjestettiin yhteinen bussikuljetus Helsinkiin. Matkan varrella yövyttiin majoitusrenkaaseen kuuluvien perheiden kodeissa.

Pietarissa yhdyshenkilönämme toimi aluksi ikääntynyt sisaruspari Lev ja Polina Mendelevich. He ottivat ensimmäisinä yhteyttä suomalaisiin pyytäen apua, ja he viestittivät aktiivisesti muuttoon valmistuville juutalaisille mahdollisuudesta käyttää Suomen kauttakulkureittiä sekä auttoivat heitä asioimaan Juutalaistoimistossa ja Suomen konsulaatissa. He myös aloittivat ’’Kaukaisten kaupunkien projektin”. He levittivät tietoa Suomen-reitistä laajalle alueelle, ja työtä jatkoivat myöhemmin omat ”kalastajamme”.

Näin Suomen kautta kulki väkeä Siperian perukoilta, Uralin alueilta, Jäämeren ja Vienanmeren rannoilta asti.

Iloitsimme jokaisesta tulijasta ihmetellen samalla, miksi Suomen-reitti oli niin suosittu. Saimme muutamia sydämeenkäyviä vastauksia. Pietarin Juutalaistoimiston edustaja Ze’ev Abramson kysyi meiltä kerran Neliapilan kokouksessa:

’’Tiedättekö, miksi Suomen-reitti on niin suosittu, vaikka muitakin mahdollisuuksia on?”

Emmehän me tienneet. Hän sanoi:

’’Ensinnäkin siksi, että Suomessa heidän matkatavaransa eivät häviä vaan usein jopa lisääntyvät. Tärkeämpi syy on kuitenkin se, että nämä ihmiset, joita on kohdeltu toisen luokan kansalaisina, kohtaavat ensimmäisen kerran ihmisiä — ja nimenomaan kristittyjä ihmisiä — jotka rakastavat heitä, eivät ainoastaan siksi, että he ovat pakolaisia, vaan nimenomaan siksi, että he ovat juutalaisia.”

Saimme myös kuulla, että suorilla lennoilla tulijat ovat usein pakkaamisesta ja matkasta väsyneitä, kun taas ne, jotka ovat saaneet levätä muutaman päivän Suomessa, tulevat kotimaanhan virkeinä ja iloisina.

Kaukana Siperiassa sijaitsevan Jakutian Juutalaistoimiston johtaja Mihail Guerevich tuli vuonna 2004 tutustumaan Suomeen ja kävi myös tapaamassa perhettä, jonka luona hänen Pietarissa asunut sisarensa oli majaillut matkallaan Suomen kautta Israeliin. Sisar oli ylistänyt hänelle Suomea ja suomalaisia. Guerevich lähetti sen jälkeen useita kertoja muuttajiaan Suomen kautta. Hän sanoi luottavansa tähän reittiin enemmän kuin muihin mahdollisuuksiin.

Näiden kaukaisimpien tulijoiden kuljetuksessa saimme toisinaan apua myös muilta Venäjällä toimivilta avustusjärjestöiltä, Ebeneserilta ja Jabotinskylta. Yksi järjestö maksoi matkan Jakutskista Moskovaan, toinen Moskovasta Pietariin, missä Neliapila otti matkaajat huostaansa. Usein matkakustannukset Venäjällä olivat kuitenkin suomalaisten harteilla. ICEJ:n Suomen osasto järjesti kampanjan Maksa yksi Kaukaisten kaupunkien tulija Pietariin 300 markalla. Kampanja tuotti lyhyessä ajassa kauniin tuloksen. Emme koskaan jääneet rahapulaan.

Lev Mendelevich ja hänen vaimonsa muuttivat Levin pojan luo Yhdysvaltoihin, missä Leville tehtiin sydänleikkaus. Siitä toivuttuaan tuo yli 80-vuotias mies alkoi ’’kalastaa” Yhdysvaltoihin muuttaneita venäjänjuutalaisia saadakseen heidät muuttamaan oikeaan kotimaahansa Israeliin. Hän sanoi:

’’Minulle tämä ei ole työtä vaan elämää.”

Lev kertoi, että amerikkalainen avustusjärjestö auttaa kyllä amerikanjuutalaisia muuttamaan Israeliin mutta ei välitä Amerikassa olevista venäjänjuutalaisista. Neliapila antoi pientä avustusta Leville työn kuluihin, ja näin työmme laajeni myös länteen. Saimme avustaa useita satoja Amerikassa asuvia venäjänjuutalaisia heidän matkallaan oikeaan kotiinsa Israeliin. Tämä pieni apu noteerattiin myös Juutalaistoimiston Yhdysvaltain-osastossa.

Saimme sen johtajalta Michael Landsbergilta kauniin kirjeen keväällä 2005:

Sen johdosta, että olette tehneet exodustyötä 15 vuoden ajan ja viime vuosien aikana olleet mukana myös Pohjois-Amerikan-työssä, me Israelin Juutalaistoimistossa haluamme antaa Teille tunnustuksen avokätisestä tuestanne tässä tärkeässä tehtävässä. Sallikaa meidän ilmaista syvä kiitollisuutemme jatkuvasta tuestanne tuhansien venäjänjuutalaisten auttamiseksi muuttamaan Israeliin. Toivon, että tulevaisuudessa yhteistyömme juutalaisen kansan tuomiseksi kotiin Israeliin vain laajenee ja kukoistaa.


Hyvin pian totesimme, että työ sujuisi mutkattomammin, jos ICEJ:lla olisi toimipiste Pietarissa ja oma työntekijä Neliapilan yhdyshenkilönä ja hoitamassa yhteyksiä Juutalaistoimistoon ja konsulaatteihin. Tässä rekrytoinnissa jouduimme maksamaan oppirahoja. Totesimme, että perheellistä miestä ei voi lähettää yksin pitkiin työrupeamiin ulkomaille. Totesimme myös, että ulkomaalaisen, joka ei ymmärrä venäläisten ajattelu- ja työskentelytapoja, mafiasta puhumattakaan, voi olla todella vaikeaa tehdä työtä Venäjällä.

Kahden surullisesti päättyneen yrityksen jälkeen löysimme - tai oikeastaan Herra lähetti - vuonna 1999 meille Pietarissa asuvan uskovan amerikkalaismiehen Howard Flowerin. Hän oli asunut toistakymmentä vuotta Venäjällä, oli naimisissa venäläisen englannin kielen opettajan kanssa ja pienen Arthur-pojan isä. Hän tunsi tavat ja osasi välttää sudenkuopat, ja perhe asui Pietarissa hänen kanssaan.

Howard piti exodusta kutsumustyönään, oli tarmokas, ahkera ja kekseliäs. Ei ihme, että hyvin pian ICEJ:n päätoimisto Jerusalemissa valitsi hänet, ei ainoastaan Venäjän vaan koko ICEJ:n exodustyön johtajaksi. Iloksemme Hän kuitenkin pysyi asemapaikallaan Pietarissa ja tuli aina mukaan Neliapilan kokouksiin selostamaan tilannetta Venäjällä ja sieltä tulevien muuttajien odotettavissa olevaa määrää, valmistautumista ja ongelmia.

Aluksi toimipisteemme Pietarissa sijaitsi jonkin aikaa Inkerin luterilaisen kirkon tiloissa. Ne olivat hyvin pienet ja ahtaat, mutta ystävällisesti meille tehtiin tilaa. Myöhemmin toimisto siirtyi Pietarin juutalaisen seurakunnan taloon. Bolsevikit olivat ottaneet sen juutalaisilta 1920-luvulla. Nyt se annettiin takaisin erittäin heikkokuntoisena. Talossa aloitettiin remontti, joka kesti useita vuosia. ICEJ:n Suomen osasto avusti juutalaista seurakuntaa remontin tekemisessä, ja siksi meidät kutsuttiin avaamaan toimipiste yhteen talon huoneista ilmaiseksi.

Remontoidun talon avajaisia juhlittiin Pietarissa 15. maaliskuuta 1998. Samalla pidettiin talon 100-vuotisjuhlat ja rabbi Rashin syntymäpäivät. Tämä rabbi kertoi muuttaneensa yhdessä sisartensa kanssa Dagestanista Pietariin. Sisaret jatkoivat matkaa Israeliin, mutta Rashi sanoi, että hänen tehtävänsä on auttaa paikallista mustalaisyhteisöä, olla kuin laivan kapteeni, joka saattaa matkustajat ensin turvaan ja lähtee itse viimeisenä.

Maahanmuuttoon valmistavalle Alija-kurssille ilmoittautui heti avajaispäivänä 50 nuorta. Ilmoittautujien määrä nousi nopeasti 140. Heistä 60 jäi jonoon, koska enempää ei kerralla voitu ottaa edes kahteen vuoroon. Kurssilaisille opetettiin hepreaa ja englantia, annettiin tietoa Israelista ja heidän juutalaisesta taustastaan sekä neuvottiin tietokoneen käyttöä. Myös ICEJ:n kansainvälinen johtajisto tutustui juutalaisen seurakunnan remontoituun taloon; siellä pidettiin vuotuinen kansainvälinen edustajakokous 1990-luvun lopulla. Myöhemmin Howard Flower vuokrasi isomman toimiston kaupungilta omaa ja kahden avustajansa työtä varten. ICEJ:n päätoimista Jerusalemissa ja Suomen osasto maksoivat yhdessä toimiston kulut.

Juutalaistoimisto hankki ja maksoi muuttajien lentoliput. Suomalaiset vastasivat bussikuljetuksista, viisumi- ja vakuutusmaksuista sekä oleskelusta Suomessa. Lukemattomat suomalaiset kodit hoitivat ilmaiseksi majoitus- ja ateriapalvelut, mikä oli valtava taloudellinen apu exodustoimikunnalle.

Tässä yhteydessä on mainittava myös ompelu- ja askartelu ryhmät, jotka sekä toimittivat vaatetavaraa muuttajille että maksoivat myyjäistuloillaan kymmeniä bussikuljetuksia. Tällaisia ompeluryhmiä on toiminut Helsingissä Irja Korvenrannan ja Toini Tertsusen johdolla, Porissa Riitta Kivimäen ja Tampereella Marja-Liisa Laaksosen johdolla. Pohjois-Savossa Toini Lappalainen on järjestänyt tuottavia myyjäisiä exodustyön ja koti- sairaanhoitotyön hyväksi. Myyjäistuloilla maksettiin kymmeniä bussikuljetuksia Pietarista Suomeen.

Kun kuulimme, että viidenkymmenen markan kauttakulkuviisumimaksu oli ylivoimainen monille muuttajille, päätimme hoidattaa maksut suomalaisilla. ICEJ:n Suomen osasto järjesti hyvän Viidenkympin villitys -kampanjan: ’’Kaiva taskustasi viisikymmentä markkaa ja auta yksi juutalainen lähtemään kotimatkalle Israeliin.”

Kun maksut kaksinkertaistuivat, pyysimme ystäviä, joilla on siihen mahdollisuus, kaivamaan viisikymmentä markkaa kummastakin taskustaan. Ystävien kädet ja sydämet olivat avoinna: ’’villitys” tuotti hyvän tuloksen, ja kaikki maksut kyettiin aina hoitamaan. Monilla itsestään melua pitämättömillä suomalaisilla on tässäkin työssä syntynyt isoja talletuksia taivaan pankkiin.

Vuonna 2006 Juutalaistoimisto sulki taloudellisten vaikeuksien vuoksi useita haaratoimistojaan. Myös Helsingin toimisto suljettiin. Otimme tuolloin yhteyttä Pietarin Juutalaistoimistoon ja kerroimme, että voimme kyllä jatkaa työtä suoraan heidän kanssaan, 16 vuoden kokemuksella asiat kyllä sujuvat mallikkaasti. Neliapila myös lupasi sekä hankkia että maksaa muuttajien lentoliput Juutalaistoimiston taloudellisen taakan helpottamiseksi.

Ensimmäinen tallainen lento järjestettiinkin 28. marraskuuta 2006, mukana oli 28 juutalaista maahanmuuttajaa. Pietarin Juutalaistoimiston silloinen johtaja Anna Perelman tuli avustajansa kanssa heidän mukanaan Suomeen nähdäkseen, miten asiat hoituvat. He matkustivat samassa bussissa muuttajien kanssa ja tutustuivat yksityisiin koteihin, joihin muuttajat majoitettiin, tällä kertaa Heinolan seudulla. Tapio Lieho ja kuljettaja Heikki Sauri hakivat matkustajat, ja Heinolan yhdyshenkilö Olavi von Bell järjesti majapaikat alueellaan. Saara Taipale ICEJ:n Suomen toimistosta tulkkasi, ja Kalevi Perälä auttoi matkatavaroiden kanssa lentoasemalla. Perelman avustajineen sai Elli’s Cafen naisten hymyt ja pullakahvit yhdessä lähtijöiden kanssa.

Finnairin lentoasemahenkilökunta oli erittäin ystävällistä, kuten aina, ja Perelman sai luvan mennä tullialueelle nähdäkseen, että muuttajat ohjattiin oikeaan koneeseen. Hyvästeltyään lähtijät Hän palasi aulaan luokseni ja sanoi:

’’Tämä prosessi oli malliesimerkki siitä, miten asiat hoidetaan hyvin.”

Hän oli kiinnittänyt huomiota jopa siihen seikkaan, että muuttajat oli majoitettu erittäin sopivasti kukin juuri samankokoisten ja saman ikäisistä jäsenistä koostuvien perheiden vieraiksi. Seuraava kysymys olikin:

’’Milloin järjestätte seuraavan lennon?”

Muuttajien virta on sen jälkeen jatkunut hiljakseen ja jatkuu edelleen. Omien lentojen sijasta olemme viime aikoina hankkineet paikkoja muuttajille normaalilentoihin pari kolme kertaa vuodessa.

Palautteita Suomen exodustyöstä

Saimme paljon palautetta exodustyöstämme. Myönteinen palaute tuli yleensä niiltä, joita olimme auttaneet heidän matkallaan, kielteinen palaute tuli sivustakatsojilta. Emme kirjanneet myönteisiä palautteita siksi, että odottaisimme tai edellyttäisimme kiitosta ihmisiltä. Raamatun sanoin: olemme ansiottomia palvelijoita, olemme tehneet vain sen, minkä olemme velvolliset tekemään. Emme kirjaa myönteistä palautetta kiitoksenkaipuun vuoksi vaan siksi, että se rohkaisee ja innostaa jatkamaan työtä. Emme kirjaa kielteistä palautetta siksi, että masentuisimme ja keskeyttäisimme työn, vaan siksi, että kielteinen palaute ravistelee ja saa tarkistamaan kutsumuksensa ja työnsä perusteita. Kuona palaa, ja arvokas aines jää, vakaumus vahvistuu. Kaikki on hyvin silloin kun myönteinen palaute ei tee pöyhkeäksi vaan rohkaisee ja kun kielteinen palaute ei muserra vaan vahvistaa.


Tämä rakkaudenpalvelus on sydämen kristittyjen tehtävä, me olemme sen velkaa Israelin kansalle.

Miksi korkeatasoinen läntinen sivistysvaltio
tarvitsee käytännön tukea?

Jotkut sanovat, että käytännölliset avustukset Israelille ovat turhia, koska Israel on läntinen, korkeatasoinen sivistysvaltio, joka kyllä kykenee hoitamaan omat kansalaisensa, ja muualla tarvitaan enemmän apua.

Totta onkin, että Israel kuuluu eturivin maiden joukkoon sivistyksen, tieteen ja teknologian alalla. Israel on Lähi-idän ainoa demokratia, kansa, joka on lyhyessä ajassa luonut kukoistavan valtion tyhjästä. Israel on todella ennennäkemätön ihme maailmanhistoriassa.

Verrattuna muihin läntisiin demokratioihin Israelilla on kuitenkin ollut voitettavanaan vaikeuksia, joita ei muilla ole ollut.

Pienenä kansana vihamielisessä ympäristössä rauhaa rakastava Israel on olosuhteiden pakosta joutunut irrottamaan budjetistaan suhteettoman paljon voimavaroja väestönsä suojelemiseen ulkoiselta väkivallalta.

Israel on runsaassa 60 vuodessa rakentanut ja muuttanut viljelykelpoiseksi lähes autioituneen maan, mikä on vaatinut paljon enemmän voimavaroja kuin kauan sitten rakennettujen ja vakavaraisina pysyneiden maiden kunnossapito. Esimerkiksi Israelin metsät ovat suurimmaksi osaksi istutettuja, jotkin niistä kahteen kertaan — terroristien suorittamien tuhopolttojen vuoksi.

Israeliin on parin viime vuosikymmenen aikana tullut noin miljoona uutta maahanmuuttaja. Useimmilla heistä ei ole ollut omaisuutta mukanaan juuri lainkaan. Maahanmuuttajaa, jolla ei ole edes kunnollisia kenkiä tai takkia, ei ole ollut mikään harvinainen näky Euroopan kauttakulkukeskuksissa. Kymmenet tuhannet Etiopian juutalaiset ovat tulleet nälkäalueilta käytännöllisesti katsoen paljain jaloin.

Jokainen näistä uusista tulijoista on autettava asumisen, kielitaidon, sopeutumisen ja työn alkuun jokseenkin nollapisteestä. Noin 15 prosenttia maahanmuuttajista on vanhuksia, jotka tarvitsevat eläkkeitä ja hoitokoteja. Tällaiseen haasteeseen ei yksikään toinen kansakunta ole joutunut vastaamaan. Ylimenokauden aikana tarvitaan apua, Myöhemmin nämä uudet tulokkaat antavat piristävän lisänsä Israelin talouselämään. Tosiasia on, että ICEJ:n sosiaalisen avustustyön osastolle on tullut paljon enemmän avunpyyntöjä kuin meillä on ollut varoja auttaa. Tosiasia on myös se, että Israel-ystävyysjärjestöjen apu Israelille on ollut vain murusia verrattuna niihin eurooppalaisten — myös suomalaisten — veromiljooniin, joita on annettu palestiinalaisarabeille.

Olisin toki toivonut, että näistä verorahoista olisi mennyt enemmän köyhien palestiinalaisarabien auttamiseen ja vähemmän asehankintoihin ja korruptoituneitten johtajien taskuihin.