S/S Ariadne ja käännytetyt juutalaiset

Monet juutalaiset lähtivät pakolaisiksi 1930-luvun lopulla. Kaikilla ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta paeta Saksasta. Köyhillä ihmisillä ei ollut tarpeeksi rahaa matkaa varten. 

Ongelmana oli myös se, että monet valtiot eivät halunneet ottaa juutalaisia turvapaikanhakijoita vastaan. Esimerkiksi Suomi otti vastaan 500 juutalaista pakolaista. 

Sen jälkeen Suomi vaikeutti turvapaikan saamisen ehtoja. Kesällä 1939 Helsinkiin saapui juutalaisia pakolaisia kuljettanut laiva S/S Ariadne. Sitä ei päästetty enää satamaan, vaan sen piti jatkaa matkaa. 

Samoin kävi juutalaisille myös monissa muissa valtioissa. Ihmiset eivät halunneet lisää vieraita ihmisiä maahansa. Taustalla vaikutti myös antisemitismi eli juutalaisvastaisuus.

Wikipediassa kirjoitetaan Ariadne laivasta: 

Elokuussa 1938 Ariadne toi Helsinkiin yli 60 Itävallasta paennutta juutalaista. Viranomaiset eivät päästäneet heitä maahan. Helsingin juutalaisen seurakunnan Abraham Stiller vetosi kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpeen, joka vetosi valtiovarainministeri Väinö Tanneriin. Tanner sai sisäministeri Urho Kekkosen suostumaan pakolaisten päästämiseen maihin. Ehtona oli, että juutalaiset seurakunnat vastaisivat pakolaisten oleskelusta. 

Hallitus päätti kuitenkin, että myöhemmin pakolaisia ei enää päästetä Suomeen. Neljän päivän kuluttua Ariadne toi Helsinkiin uuden pakolaisryhmän, mutta heidät käännytettiin hallituksen tekemän päätöksen mukaan maasta.

”Kekkosen juutalaisten” jäljillä

Aivan näihin päiviin asti on uskottu, että myöhemmin ”Kekkosen juutalaisiksi” kutsuttuja pakolaisia odotti Saksassa keskitysleiri ja varma kuolema. Pauli Riihilahden löytämät uudet asiakirjat ovat tuoneet nyt lisävaloa pakolaisten kohtaloon.

Jarmo Huhtanen HS 27.1.2019 10424
Hämeenlinna.

”Minua on painanut koko ajan, että Suomen historiassa on näin paha aukko”, sanoo Pauli Riihilahti, 80.

Riihilahti on tehnyt juuri arkistolöydön, joka paljastaa, että yksi itsenäisen Suomen historian häpeällisimmistä tapahtumista näyttää saaneen luultua onnellisemman lopun.

Riihilahdelle se oli kolme vuosikymmentä kestäneen tutkimustyön kohokohta ja päätepiste.

”Olen ylpeä, että olen saanut tämän selvitettyä.”

Kyse on 53:sta Ariadne-laivalla Helsingin satamaan saapuneesta Itävallan juutalaisesta, joita Suomi ei laskenut maihin vaan käännytti heidät takaisin natsi-Saksaan vuonna 1938.

Palautusta johti sisäministeri Urho Kekkonen. Osin tästä syystä Kekkosta on myöhemmin epäilty antisemiitiksi eli juutalaisvastaiseksi. Kekkosen puolustajat ovat taas olleet sitä mieltä, että hänen toimintansa ei poikennut sen ajan yleisestä ilmapiiristä. Aivan näihin päiviin asti on uskottu, että näitä myöhemmin ”Kekkosen juutalaisiksi” kutsuttuja pakolaisia odotti Saksassa keskitys​leiri ja varma kuolema. Riihilahden löytämät uudet asiakirjat ovat tuoneet nyt lisävaloa pakolaisten kohtaloon. Näyttää siltä, että Ariadne ei palannutkaan suoraan takaisin Saksaan. Riihilahti on tutkinut toisen maailmansodan alla Suomeen saapuneiden juutalaispakolaisten vaiheita jo kolmisenkymmentä vuotta. Viimeiset kaksi vuotta hän on yrittänyt selvittää, mitä tapahtui Ariadnella palautetuille juutalaisille. 

”Tutkimus on vienyt aikaa ja energiaa. Sen valmistuminen on pitkittynyt ja pitkittynyt, koska halusin tämänkin asian selvittää”, Riihilahti kertoo. Riihilahti uskoo vahvasti, että hän on vihdoin löytänyt vastauksen Ariadnen pakolaisten kohtaloon. Vastauksen hän löysi Kansallisarkistoon sijoitetusta Suomen lähetysseuran arkistosta. 

Hitlerin Saksa liitti Itävallan väkisin itseensä maaliskuussa 1938. Liittämisen eli Anschlussin jälkeen Itävallassa alkoivat ennennäkemättömän julmat juutalaisvainot. Vainojen seurauksena kymmenettuhannet juutalaiset pyrkivät pakoon ulkomaille. Juutalaispakolaisten tilanne oli surkea, sillä monet maat sulkivat heiltä rajansa kokonaan. 

Suomeen oli kuitenkin tuossa vaiheessa vielä helppo tulla, koska Suomella oli viisumivapaus Saksan ja Itävallan kanssa. Juutalaispakolaisia tuli aluksi vain yksittäin, mutta tilanne muuttui elokuussa 1938. Silloin Suomeen saapui matkustajalaivalla kaksi yli 50 ihmisen juutalaisryhmää, joista toinen sai jäädä, mutta toista ei laskettu enää maihin. 

Samaan aikaan Suomen lehdistökin alkoi kirjoittaa jo ”pakolaistulvasta”, vaikka saapuneiden määrät olivat todellisuudessa pieniä. Perjantaina iltapäivällä 12. elokuuta Helsingin satamaan kiinnittyi Helsingin ja Saksan Stettinin väliä kulkeva höyrylaiva Ariadne. Sen kyydissä oli siihen asti suurin juutalaispakolaisen ryhmä: 55 ihmistä. He olivat lähteneet vainoja pakoon Itävallasta saman viikon tiistaina. Suomen asenteesta pakolaisiin kertoo se, että viranomaiset päästivät heidät maihin Katajanokalla vasta seuraavana päivänä, kun Helsingin juutalainen seurakunta oli ensin sitoutunut huolehtimaan heidän ylläpidostaan. Ryhmä majoitettiin aluksi hätämajoitukseen juutalaiseen yhteiskouluun. 

Yksi Ariadnen itävaltalaispakolaisten puolesta ahkerimmin taistelleita poliitikkoja oli sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Hän kävi tapaamassa heitä laivalla ja muisteli sitä kirjassaan Sörnäisten tyttö politiikan pyörteissä (Tammi, 1966): ”En jaksa kuvata järkytystäni saadessani luvan nousta laivaan ja keskustella noiden hätääntyneiden, rukoilevien ja itkevien ihmisten kanssa. He olivat symbolina kaikesta siitä vääryydestä, mitä maailmassa tapahtuu!” 

Ariadnen ensimmäisen pakolaisryhmän saapumisesta on säilynyt omakohtainen muistelu Pro Finlandia -palkitun näytelmä- ja oopperaohjaajan Lisbeth Landefortin muistelmakirjassa Älä osoita sateenkaarta (Tammi, 2004). Landefort pakeni lapsena juutalaisvainoja Wienistä. Hänen äitinsä oli jo Suomessa odottamassa. Landefort muistelee, kuinka hänet vietiin Ariadnesta Valtiollisen poliisin kuulusteltavaksi Ratakadulle. Nuori tyttö ihaili suomalaispoliisin ”kaunista tummansinistä univormua”, joka oli aivan erilainen kuin natsien puolisotilaallisten joukkojen ”vihatut vihreänruskeat SA:n univormut” (SA eli Sturmabteilung). Landefort muistelee, että päästyään pois Ratakadun kuulusteluista hän ei tuntenut olevansa ”pakolaisraukka”. ”Ajattelin: ʼTässä minä nyt seison uudessa kotimaassaniʼ. Eikä se tunne ole hälvennyt niiden 65 vuoden aikana, jotka olen Suomessa asunut.”

Seuraavana päivänä HS kirjoitti juutalaisryhmän tulosta. Uutisessa oli Itävallan pakolaisten kannalta tyly otsikko: ”Väliaikainen oleskelulupa myönnetty, uusia tulokkaita ei enää oteta vastaan”. Uutisessa kerrottiin, että ”viranomaisilta saatujen tietojen mukaan on pakolaistulva Itävallasta Suomeen viime viikkoina osoittanut kiihtymisen merkkejä, jonka vuoksi viranomaisten on ollut pakko ryhtyä estäviin toimenpiteisiin”. Estävät toimenpiteet tarkoittivat sitä, että Suomi asetti itävaltalaisille viisumipakon, joka käytännössä esti pakolaisten tulon Suomeen. 

Suomen tiukentunut linja sai julkisuutta jo seuraavana perjantaina, kun Ariadne saapui Stettinistä jälleen Helsinkiin. Nyt mukana oli 53 uutta juutalaispakolaista, jotka luulivat pääsevänsä vielä Suomeen. Heitä ei kuitenkaan enää päästetty maihin. Sisäministeriö käytti perusteluna sitä, ettei tulijoilla ollut asianmukaisia viisumeja. Helsingin Sanomien mukaan laivaa oli katsomassa runsaasti uteliaita, jotka halusivat nähdä, ”millaisia ovat nämä pakolaiset, jotka ovat antaneet niin paljon puheenaihetta viime päivinä”. 

Ariadne lähti lauantaina puoliltapäivin takaisin Stettiniin. Käännytettyjä pakolaisia saattamassa oli paljon väkeä. Heidän joukossaan oli Suomen juutalaisia ja aiemmin Suomeen tulleita pakolaisia. ”Takaisin Saksaan palautettavat juutalaiset olivat valvoneen ja itkeneen näköisinä kokoontuneet laivan peräkannelle ja keskustelivat sieltä käsin laiturilla seisovien heimoveljiensä kanssa tulevista suunnitelmistaan”, kirjoitti HS seuraavana päivänä. HS:n uutisen mukaan pakolaiset yrittäisivät Saksaan saapumisen jälkeen saada luvan matkustaa johonkin muuhun maahan. 

Laivan lähtiessä Helsingistä useat heistä purskahtivat itkuun.” 

Pauli Riihilahti pääsi Ariadnen palautettujen juutalaisten jäljille luettuaan Taimi Torvisen kirjan Kadimah, Suomen juutalaisten historia (Otava, 1989). Kirjassa viitataan epämääräisesti Rauha Moisio -nimisen henkilön antamaan suulliseen tietoon, että pakolaiset olisivat päässeet turvaan Kööpenhaminaan. Rauha Moisio (1912–1999) oli syvästi uskova Suomen lähetysseuran työntekijä, joka Riihilahden harmiksi ei elämänsä aikana julkaissut mitään. 

Suomen lähetysseura oli lähettänyt hänet jatko​sodan aikana lähetys​työhön Hämeeseen sijoitettujen juutalais​pakolaisten joukkoon. Hän tunsikin huomattavan osan Suomeen paenneista juutalaisista. Toisen maailmansodan jälkeen Moisio lähti lähetystyöhön Palestiinaan ja Israeliin, jossa hän oli muun muassa Israelin vuosien 1948–1949 itsenäisyyssodan aikana. Siellä Moisio tutustui myöhemmin kuuluisaksi tulleeseen israelilaiseen kirjailijaan Amos Oziin. Oz kertoo muistelmakirjassaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (Tammi, 2007) hyvin arvostavasti Moisiosta ja hänen työparistaan Aili Havaksesta. ”Nuo kaksi lähetyssaarnaajaa eivät lähteneet Jerusalemista piirityksen aikana. Kutsumus eli heissä vahvana. Tuntui kuin Vapahtaja itse olisi antanut heille tehtäväksi lohduttaa piiritettyjä ja toimia vapaaehtoisina Shaarei Tsedekin sairaalassa, missä hoidettiin haavoittuneita”, Oz kirjoittaa. ”He uskoivat, että jokaisen kristityn piti yrittää sovittaa omin teoin eikä vain sanoin sitä pahaa, minkä Hitler oli tehnyt juutalaisille.” 

Riihilahti kuvaa olleensa jo tuskastunut, kun hän ei saanut mistään vahvistusta Torvisen kirjassa mainittuun Moision suulliseen kertomaan. Sitten onni potki huopatossuissa: Suomen lähetysseura alkoi järjestellä arkistoaan luovuttaakseen sitä Kansallisarkistoon. Yllättäen arkistosta löytyi Moisiolle kuuluneita papereita. Papereiden joukossa oli useita luonnoksia puheesta, jonka hän lienee pitänyt Lähetyskirkossa maaliskuussa 1983. Puheen otsikko oli ”Meidän osuutemme juutalaisvainoissa”. Puheluonnoksissa Moisio kertoo, että hänen luokseen tuli toukokuussa 1940 juutalainen Kernig-niminen sanomalehtimies, joka kertoi olleensa mukana Ariadnella, kun pakolaiset käännytettiin takaisin Saksaan. Mies oli kertonut Moisiolle, että kolme miestä oli hypännyt paluumatkalla mereen, koska he pelkäsivät paluuta Saksaan. ”Sanomalehtimies kertoi minulle, että laiva otettiin Kööpenhaminaan, ja he pelastuivat sinne”, kirjoittaa Moisio. 

Lienee todennäköistä, että juutalaispakolaiset pääsivät Tanskan kautta turvaan. Heillä oli tiettävästi jo Suomeen tullessa suunnitelmia jatkaa Ruotsiin ja sitä kautta myös esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Se on vielä arvoitus, minkälaisten tapahtumien jälkeen alus poikkesi reitiltään Kööpenhaminaan. 

Pauli Riihilahti kertoo, että historia on kiinnostanut häntä aina. Niinpä häneltä on valmistumassa kirja Hämeeseen jatkosodan aikana sijoitetuista juutalaispakolaisista, joiden elämästä hän on myös pitänyt esitelmiä eri yhteyksissä. Riihilahti nauraa olevansa ”kunnial​linen eläkeläinen”. Työuransa hän teki kenkien maahan​tuojana. Kiinnostus juutalais​pakolaisiin juontaa hänen lapsuuteensa Lammin Porraskosken kylässä. Suomi siirsi maahan jääneet juutalais​pakolaiset jatkosodan ensimmäisenä kesänä Hämeeseen Lammille, Hauholle ja Tuulokseen. Siellä he olivat poissa kanssasotijoiden eli saksalaisten silmistä. Porraskoskelle tuotiin lähes sata juutalaispakolaista. Kahdeksan heistä sijoitettiin Riihilahden kotitaloon, jossa he muun muassa vahtivat parivuotiasta Pauli-poikaa äidin tehdessä talon työt, koska isä oli rintamalla.

Pauli Riihilahden kotitaloon sijoitettiin kahdeksan juutalaispakolaista kesällä 1941. Pakolaisjoukossa oli kokonaisia perheitä ja sukuja. Mukana oli liikemiehiä, yrittäjiä, käsityöläisiä ja jopa fyysikko ja Wienin oopperan laulajatar. ”Se oli hämmästyttävä yhteisö”, Riihilahti sanoo. Suomen juutalaiset seurakunnat avustivat pakolaisia rahallisesti. Apu oli merkittävää, kun ottaa huomioon, että Suomessa asui alle 2 000 juutalaista. 

Riihilahden eno Aimo Saarinen oli jo koulupoika, kun juutalaispakolaiset saapuivat Lammille. ”Erityisesti jäi mieleen se, kuinka he olivat hyvin ystävällisiä, hymyileviä ja tervehtivät koulupoikaakin. Yhteistä kieltähän ei ollut, mutta elekieli siinä toimi”, Saarinen muistelee. ”Sitten kiinnitti huomiota se, että nämähän olivat parempaa väkeä. Miehillä oli puku päällä ja pikkukengät jalassa.” Saarisen mukaan kyläläisten ja juutalaispakolaisten suhteet olivat hyvät. ”Olen ajatellut, että kyllä se oli heille aikamoinen kokemus tulla suuresta maailmasta sinne syrjäiseen pikkukylään. Ehkä se turvallisuuden tunne kompensoi sitä yksinäisyyttä.”

Suomeen ehti saapua 1930-luvun lopulla arviolta 500 juutalais-pakolaista. Heistä noin 350 pääsi jatkamaan matkaansa muihin maihin. Valtiollinen poliisi luovutti suuren kohun saattelemana saksalaisille kahdeksan juutalaispakolaista vuonna 1942. Heistä seitsemän kuoli saksalaisten käsissä. Tapaus on yksi Suomen historian mustimpia hetkiä. Suurin osa Hämeeseen sijoitetuista pakolaisista siirtyi kuitenkin vuoden 1944 kevään ja kesän aikana turvallisesti Ruotsiin.

”Se oli mieletön selviytymistarina”, Riihilahti sanoo. ”Jokainen heistä pääsi hengissä pois.”  

Mielipide    |   Lukijan mielipide  Helsingin Sanomat

”Kekkosen juutalaisten” kohtalosta ei ole varmuutta"

Tanskan tai Saksan arkistoista tulisi etsiä vahvistusta siitä, poikkesiko Ariadne-laiva Kööpenhaminaan ja pääsivätkö pakolaiset maihin.

Julkaistu: 31.1.2020 2:00 

***

Pauli Riihilahti (HS 26.1.) uskoo saaneensa lähetyssaarnaaja Rauha Moision arkiston avulla selvyyden, mitä Ariadne-laivan käännytetylle juutalaispakolaisten ryhmälle tapahtui. Riihilahden ainoa lähde on Rauha Moisio, jonka ainoa lähde taas oli Kernig-niminen lehtimies. Rauha Moisio tunsi monet juutalaispakolaiset henkilökohtaisesti, eikä ole syytä epäillä hänen kertomustaan. Sen sijaan on syytä epäillä lehtimies Kernigin kertomusta – ellei muita todisteita löydy.

Olen kertonut Willy Kernigistä kirjassani Luovutetut – Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (WSOY 2003). Suomen valtiollinen poliisi luovutti jatkosodan aikana ainakin 129 henkilöä Valpon ja Gestapon tekemän sopimuksen nojalla 13:lla eri luovutuskerralla Suomesta eri keskitysleireille. Heistä 29 henkilöllä oli Suomessa rikosrekisteri. Muiden luovutusperusteena oli esimerkiksi kommunistisuus tai juutalaisuus, jotka natsi-Saksan ideologian mukaan riittivät kuolemantuomioon.

Willy Kernig kuului tähän ryhmään. Hän kertoi Suomessa olevansa Tšekkoslovakian kansalainen Jadervy Vilem, mutta tosiasiassa hän oli syntynyt Berliinissä vuonna 1902 nimellä Wilhelm Kernig. Hän saapui Suomeen jo 3.12.1937.

Kohtaan ”tietoja toiminnasta” Valpo oli kirjannut ”kommunisti” ja että Kernig oli harjoittanut vakoilutoimintaa muun muassa Virossa ja Ruotsissa. Hän oli isän puolelta juutalainen ja päässyt siten Suomessa juutalaisen seurakunnan avun piiriin. Sitä, että hän myös toimi Suomessa olevien juutalaispakolaisten ilmiantajana Valpon laskuun, Rauha Moisio tuskin tiesi.

Jatkosodan aikana Valpossa kyllästyttiin Kernigin avustuspyyntöihin. Hänet luovutettiin Vaasasta Saksaan 14.6.1942.

Neidenfels-laivassa Kernig yritti itsemurhaa työntämällä veitsen kylkeensä. Saksalaiset toimittivat hänet Gestapon kuulusteltavaksi. Ilmeisesti hänet teloitettiin saksalaisessa vankilassa.

Tanskan tai Saksan arkistoista tulisi etsiä vahvistusta siitä, poikkesiko Ariadne-laiva Kööpenhaminaan ja pääsivätkö pakolaiset maihin. Mielestäni on ennenaikaista iloita ”Kekkosen juutalaisten” laivan onnellisesta lopusta.

Elina Sana

tutkija, toimittaja

Helsinki