Kuolemanrangaistus

Se, mitä Jerusalemissa on viime viikkoina tapahtunut, on enemmän kuin vain yksi kiistanalainen Knessetin äänestys. Kyseessä on poliittinen, oikeudellinen ja moraalinen käännekohta, jonka vaikutukset ulottuvat kauas Israelin rajojen ulkopuolelle.

Aviel Schneider 2. kesäkuuta 2026

30. maaliskuuta 2026 Knesset hyväksyi äänin 62–48 lain, jolla laajennettiin kuolemanrangaistuksen soveltamisalaa terroristeihin. Pääministeri Benjamin Netanyahu saapui henkilökohtaisesti parlamenttiin äänestämään lain puolesta. Lain mukaan kuolemanrangaistus voidaan tietyissä tapauksissa määrätä – ja Juudean ja Samarian raamatullisella ydinalueella jopa sotilastuomioistuimissa, eli ilman niitä erittäin korkeita esteitä, joita on tähän asti ollut. Lain mukaan teloitukset on pantava täytäntöön 90 päivän kuluessa, yleensä hirttämällä. Samalla vaatimus tuomareiden yksimielisestä hyväksynnästä poistettiin ja korvattiin tuomareiden yksinkertaisella enemmistöllä.

Prestige-hanke

Tällä tavoin Itamar Ben-Gvir onnistui ajamaan läpi yhden ideologisista prestige-hankkeistaan. Kansallisen turvallisuuden ministeri esitti äänestyksen historiallisena voitona ja julisti ennen äänestystä: ”Tästä päivästä lähtien jokainen terroristi tietää, että jokainen, joka riistää hengen, menettää henkensä Israelin valtiolle.”

Lain hyväksymisen jälkeen hän juhli: ”Tämä on oikeudenmukaisuuden päivä uhreille ja pelottelun päivä vihollisillemme … Kuka valitsee terrorin, valitsee kuoleman.”

Tunnelma oli tarkoituksellisesti jännittynyt. Ben-Gvir ilmestyi paikalle yllään symbolinen hirttosilmukka-rintaneula, ja kuvissa näkyy, kuinka hän ja hänen kannattajansa juhlivat äänestyksen jälkeen. Hän ja puolueen kollegansa juhlivat jopa samppanjalla – ei täysistuntosalissa, jossa se oli kielletty, vaan sen ulkopuolella.

Juuri tämä lavastus tekee selväksi, ettei kyse ole pelkästään rikosoikeudesta, vaan symbolisesta politiikasta. Viesti oikeistolaiselle äänestäjäkunnalle on: Teemme vihdoin sen, mitä aiemmat hallitukset eivät uskaltaneet tehdä.

Ben-Gvirille ja Otzma Yehuditille laki on todiste siitä, että heidän äärimmäisen ankara kielenkäytönsä auttaa nyt määrittämään poliittista sävyä Israelissa. Se, että Limor Son Har-Melech antoi hetkelle uskonnollisen merkityksen ja merkitsi sen Shehecheyanu-siunauksella, korostaa sitä, kuinka vahvasti äänestyksen esittäjät ymmärsivät sen paitsi lainsäädännöllisenä päätöksenä myös ideologisena voittona.

Netanyahun rooli

Netanyahun rooli tässä asiassa on erityisen mielenkiintoinen. Pitkään häntä pidettiin tässä kysymyksessä taktisesti varovaisempana kuin hänen oikeistolaisia kumppaneitaan. Viime kuukausina on raportoitu, että aikaisemmat luonnokset olivat sanamuodoltaan terävämpiä ja että niitä pehmennettiin hänen lähipiirinsä puuttumisen seurauksena – esimerkiksi sallimalla, että ”erityisolosuhteissa” kuolemanrangaistuksen sijaan voitaisiin edelleen määrätä elinkautinen vankeusrangaistus.

Se, että hän kuitenkin äänesti nyt puolesta, osoittaa ennen kaikkea yhden asian: nykyisessä poliittisessa tilanteessa hän ei halunnut kieltää Ben-Gviriltä tätä symbolista voittoa. Hän toimi siis paitsi ideologisen puhtauden vuoksi myös poliittisen tarkoituksenmukaisuuden ja koalitiohuolien vuoksi.

Oppositio kritisoi juuri tätä. Yair Lapid kutsui ehdotusta ei vakavaksi lainsäädännöksi, vaan kyyniseksi PR-liikkeeksi, joka leikkii israelilaisten tuskalla ja vihalla. Hänen terävin lauseensa oli: ”Tämä laki on antautumista Hamasille. Tämä laki on Hamasin unelma.”

Lapidin argumentti on strateginen, ei sentimentaalinen. Pohjimmiltaan hän sanoo näin: kuka tahansa, joka vastaa terrorismiin lailla, joka tuottaa lähinnä otsikoita mutta voi pahentaa Israelin turvallisuustilannetta, ei toimi päättäväisesti vaan holtittomasti. Terroristeille määrätty kuolemanrangaistus voisi rohkaista sieppauksiin, kiristykseen ja entistä julmempiin eskaloitumiskierteisiin, etenkin kun on kyse Hamasista ja muista ryhmistä, jotka käyttävät marttyyri-kertomuksia järjestelmällisesti aseenaan.

Juuri tästä alkavat turvallisuuspalvelujen ja monien entisten turvallisuuspäälliköiden huolet. Raporttien mukaan lakiin varoittivat oikeus- ja turvallisuusasiantuntijat, mukaan lukien entiset Shin Betin johtajat. Heidän arvionsa on suunnilleen seuraava: kuolemanrangaistus ei todennäköisesti hillitse ideologisesti motivoituneita hyökkääjiä, koska monet eivät odota palaavansa elävänä takaisin muutenkaan. Toisaalta laki voisi lisätä kannustimia siepata israelilaisia estääkseen teloitukset tai pakottaakseen vankienvaihtoon.

Tämä on dilemman ydin: laki, jota markkinoidaan äärimmäisenä pelotteena, voisi käytännössä luoda lisäriskejä.

Ehkä. Mutta yhtä selvää on myös se, että nykytilanne on tuskin enää kestettävissä. Se, että palestiinalaisia terroristeja, mukaan lukien israelilaisia murhanneet, vapautetaan toistuvasti osana panttivankineuvotteluja, heikentää kaikenlaista pelotetta ja lähettää tuhoisan viestin.

Todellinen kysymys ei siis ole pelkästään se, mitä riskejä uusi laki tuo mukanaan, vaan myös se, mitä riskejä syntyy, jos nykyisessä todellisuudessa mikään ei muutu.

Lain räjähdysherkkyys

Tähän liittyy vielä lain räjähdysherkkyys. Tällä hetkellä saatavilla olevien raporttien mukaan laki koskee muodollisesti laajempaa joukkoa, mutta käytännössä se kohdistuu lähes yksinomaan palestiinalaisiin. Tämä on yksi tärkeimmistä kritiikin kohteista.

Lain määritelmät ja erilaiset oikeusjärjestelmät johtavat siihen, että palestiinalaiset syytetyt joutuvat sotilastuomioistuinten eteen, kun taas juutalaisiin ääriaineksiin kuuluvia ei käytännössä kohdella samalla tavalla. Eräs israelilainen ihmisoikeusjuristi totesi: ”Israelissa ihmiset eivät vain suhtaudu välinpitämättömästi rangaistuksen syrjivään luonteeseen – he jopa vakiinnuttavat sen lakiin.” Pian lain hyväksymisen jälkeen siitä tehtiin valitus Israelin korkeimpaan oikeuteen.

Siksi kansainvälinen reaktio on ollut niin jyrkkä. YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Volker Türk totesi, että laki on ”selvästi ristiriidassa Israelin kansainvälisen oikeuden mukaisten velvoitteiden kanssa”, ja lisäsi, että sen syrjivä soveltaminen olisi ”erityisen vakava kansainvälisen oikeuden rikkomus”; jos lakia sovellettaisiin palestiinalaisiin, se ”merkitsisi sotarikosta”.

Myös EU reagoi poikkeuksellisen selkeästi. Brysselistä tuli nimenomainen lausunto: ”Euroopan unioni vastustaa kuolemanrangaistusta kaikissa tapauksissa ja kaikissa olosuhteissa.”

Jopa Saksa esitti selkeää kritiikkiä. Hallituksen tiedottaja totesi, että kuolemanrangaistuksen vastustaminen on Saksan politiikan perusperiaate ja että tällainen laki kohdistuisi käytännössä vain palestiinalaisiin. Se on totta – ja länsimaille se on erittäin vaikea hyväksyä.

Eurooppalaisesta näkökulmasta tämä argumentti saattaa vaikuttaa johdonmukaiselta. Samalla se kuitenkin osoittaa, kuinka erilaiset todellisuudet ovat. Eurooppa kamppailee jo omien poliittisten ja sosiaalisten haasteidensa kanssa, mutta silti se katsoo usein tätä aluetta normatiivisella vaatimuksella, vaikka alueen turvallisuustodellisuus on täysin erilainen.

Israel ei elä vakaassa ympäristössä, vaan naapurustossa, jossa pelote ja selviytyminen ovat päivittäisiä asioita.

Se, mitä Euroopassa käsitellään moraalin, lain ja ihmisyyden kysymyksenä, on Israelissa usein konkreettisen turvallisuuden kysymys. Ajatus siitä, että jopa syvään juurtuneet konfliktit voidaan ratkaista yksinomaan vuoropuhelun, maltin ja diplomatian avulla, voi olla eurooppalainen ihanne. Mutta Lähi-idässä tätä ihannetta koetellaan yhä uudelleen todellisuuden valossa.

Globaali konteksti

Samalla on otettava huomioon globaali konteksti. Maailmanlaajuisesti kuolemanrangaistus on jo kauan sitten lakannut olemasta yleisesti käytetty keino, ja sitä sovelletaan tosiasiassa vain harvoissa valtioissa – Yhdysvalloissa ja diktatuureissa.

Vuonna 2025 Yhdysvalloissa 47 ihmistä tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Israelilla on sen sijaan täysin erilainen todellisuus: jatkuva uhka terroristijärjestöiltä, jotka hyökkäävät tahallaan siviilejä vastaan ja käyttävät järjestelmällisesti väkivaltaa. Tässä yhteydessä keskustelua kuolemanrangaistuksesta ei käydä ensisijaisesti ideologisena kysymyksenä, vaan turvallisuuspoliittisena kysymyksenä.

Kun terroristeja vapautetaan osana panttivankisopimuksia ja heistä tulee jälleen vaara, on pohdittava uudelleen pelotteen merkitystä ja oman väestön suojelua.

Israelin mahdollista päätöstä ei siis tulisi ymmärtää niinkään poikkeamana länsimaisista arvoista kuin ilmentymänä erityistilanteesta, jossa perinteiset normit saavuttavat rajansa. Se on sellaisen valtion todellisuus, joka ei valitse teorian ja käytännön välillä, vaan riskin ja kansalaistensa suojelun välillä.