Entebben pelastusoperaatio 4.7.1976
Lentokoneen kaappaus
Sunnuntaina 27. kesäkuuta 1976 Air Francen lento 139 lähti Tel Avivista ja teki suunnitellun välilaskun Kreikan Ateenaan ennen kuin sen oli määrä jatkaa Pariisiin. Wilfried Böse ja Brigitte Kuhlmann saksalaisesta Baader-Meinhof-terroristiryhmästä sekä kaksi palestiinalaista Palestiinan vapautuksen kansanrintamasta nousivat koneeseen muiden uusien matkustajien kanssa Kreikassa, kaappasivat koneen ja pakottivat sen laskeutumaan Benghaziin, Libyaan, jossa kone tankattiin. Tuona aikana kaappaajat vapauttivat Isossa-Britanniassa syntyneen Israelin kansalaisen Patricia Martellin, joka viilteli itseään ja teeskenteli runsaasti verta vuotaen saaneensa keskenmenon.
Martell lensi Lontooseen, jossa MI6:n ja Mossadin agentit kuulustelivat häntä. Martell tunnisti terroristit hänelle näytettyjen valokuvien perusteella ja paljasti kaappaajien määrän ja heidän mukanaan olleet aseet.
Kone lähti Benghazista ja lensi Ugandaan, ja se saapui Entebben lentokentälle 28. päivänä kello 15.15, yli 24 tuntia lennon alkuperäisen lähtöajan jälkeen. Presidentti Idi Amin Dada toivotti terroristit ja matkustajat tervetulleiksi, ja ugandalaiset sotilaat lähetettiin turvaamaan lentokenttää.
Kone laskeutui 248 matkustajan kanssa, ja terroristit erottivat välittömästi juutalaiset ja israelilaiset panttivangit muista vangeista. "Jopa nyt, kun kerron teille prosessista, jolla terroristit valitsivat panttivangit, minua sattuu sanoessani sen", everstiluutnantti (res.) Avi Mor sanoi ja kertoi, että "se oli samanlainen valintaprosessi, jota natsit käyttivät valitessaan, ketkä menisivät töihin ja ketkä lähetettäisiin kaasukammioihin".
Eräs holokaustista selvinnyt näytti Böselle käsivarteensa tatuoidun leirin rekisterinumeron. Böse sanoi: "En ole natsi! ... Olen idealisti." Viisi muuta kuin israelilaista panttivankia - kaksi ultraortodoksijuutalais-pariskuntaa Yhdysvalloista ja Belgiasta sekä yksi Israelissa asuva ranskalainen - pakotettiin liittymään israelilaisryhmään, koska kaappaajat epäilivät heidän salaavan israelilaisen henkilöllisyytensä. Kolmen muun henkilön, joita terroristit eivät erottaneet, kerrottiin liittyneen israelilaiseen panttivankiryhmään omasta tahdostaan.
Ugandan presidentti Amin tuki terroristejä
Amin kävi useita kertoja tapaamassa panttivankeja, kertoi heille tilanteen kehittymisestä ja lupasi käyttää voimiaan saadakseen heidät vapautettua neuvottelujen avulla. Kesäkuun 30. päivänä 48 muuta kuin israelilaista panttivankia - pääasiassa iäkkäitä ja sairaita matkustajia sekä äitejä, joilla oli lapsia - vapautettiin ja lennätettiin Pariisiin.
Neljä muuta terroristia liittyi kaappareihin Entebbessä. Sieppaajat vaativat 5 miljoonan dollarin lunnaita lentokoneen vapauttamisesta. He halusivat myös, että Israel vapauttaa 40 tuomittua terroristia ja 13 muuta vankia neljässä muussa maassa. He antoivat Israelin hallitukselle 48 tunnin määräajan noudattaa lupauksiaan tai sanoivat teloittavansa panttivangit.
Määräajan ollessa kulumassa ja kaappaajien motiiveista ja heidän tarkasta olinpaikastaan Entebben lentokentällä tiedettiin vain vähän, joten Israelin hallitus ja turvallisuusviranomaiset pyrkivät keräämään tietoa tilanteesta mahdollisimman nopeasti.
"Yksi suurimmista ongelmistamme", muisteli Mor, "oli se, että toimimme koko operaation ajan minimaalisen epäselvästi, koska meillä ei ollut luotettavaa tietolähdettä. Ja kun edessä on uhkavaatimus, aika on ratkaisevan tärkeää."
Tiistaina 29. kesäkuuta puoleenpäivään mennessä IDF-joukot saivat kerättyä riittävästi tietoa tilanteesta, jotta ne saivat perusluonteista selvyyttä mahdollisen pelastusyrityksen työstämiseen.
Keskiviikkona keskellä yötä yksi Morin ilmavoimien ystävä koputti hänen ovelleen. "Vaimoni avasi oven. Ystäväni sanoi hänelle: 'Norit, ehdotan, että menet huoneeseesi ja suljet oven'", Mor muisteli. "Seuraavana aamuna kuuteen mennessä olin harjoituksessa Sayeret Matkalin kanssa."
Israelin hallitus ilmoitti 1. heinäkuuta, että se aloittaisi neuvottelut, koska sillä ei ollut paljon vaihtoehtoja ja koska sen oli saatava aikaa pelastusoperaation suunnitteluun. Terroristit pidentivät määräaikaa sunnuntaihin 4. heinäkuuta puoleenpäivään ja vapauttivat toiset 100 panttivankia, jotka lennätettiin Pariisiin. Air Francen 12-jäseninen miehistö päätti jäädä jäljelle jääneiden 105 juutalaisen ja israelilaisen panttivangin kanssa.
IDF:n eläkkeellä oleva upseeri Baruch Bar-Lev oli tuntenut Idi Aminin vuosien ajan, ja häntä pyydettiin ottamaan häneen yhteyttä ja pyytämään panttivankien vapauttamista. Hän puhui Aminin kanssa puhelimessa monta kertaa, mutta ei saanut diktaattoria suostuteltua auttamaan. Israelin hallitus lähestyi myös Yhdysvaltain hallitusta, jotta se toimittaisi Egyptin presidentille Anwar Sadatille viestin, jossa pyydettäisiin häntä puuttumaan asiaan. Samaan aikaan pääministeri Yitzhak Rabin ja puolustusministeri Shimon Peres keskustelivat siitä, pitäisikö kaappareiden vaatimukset hyväksyä vai ei. Rabin oli taipuvainen tekemään niin, mutta Peres pelkäsi, että se rohkaisisi lisää terrorismia. Peresiin vaikutti myös tapaaminen Sayeret Matkalin komentajan everstiluutnantti Yonatan Netanyahun kanssa, joka vakuutti hänelle, että operaatio onnistuisi.
Pelastussuunnitelma
Keskusteltuaan eri sotilaallisista vaihtoehdoista prikaatikenraali Dan Shomron esitteli pelastussuunnitelmansa 1. heinäkuuta esikuntapäällikkö Mordechai Gurille, Peresille ja Rabinille. Hän pyysi lupaa toteuttaa operaatio, johon osallistui yli 200 Israelin eliittisotilasta. Seuraavana päivänä he kaikki osallistuivat kenraaliharjoitukseen.
Shomronin suunnitelma perustui useisiin etuihin, joita israelilaisilla oli terroristeihin nähden. Entebben lentokentän oli rakentanut israelilainen rakennusliike, joka toimitti Shomronille piirustukset. Lisäksi eräs israelilainen, joka lensi pienellä Cessna-potkurikoneella, lensi toistuvasti lentokentän yllä ja otti valokuvia, jotka hän toimitti hallitukselle. Lisäksi vapautetut ei-juutalaiset panttivangit kuvailivat kaappaajia, heidän aseitaan ja sijaintiaan.
Yllätysmomentti oli Israelin suurin etu. Shomronin mukaan: "Yli 100 ihmistä istui pienessä huoneessa, ja ympärillä oli terroristeja, joilla oli sormet liipaisimella. He pystyivät ampumaan sekunnin murto-osassa. Meidän oli lennettävä seitsemän tuntia, laskeuduttava turvallisesti, ajettava terminaalialueelle, jossa panttivankeja pidettiin, päästävä sisälle ja eliminoitava kaikki terroristit ennen kuin yksikään heistä ehti ampua." Se, että kukaan ei odottanut israelilaisten ottavan tällaisia riskejä, oli juuri se syy, miksi he ottivat ne.
Hyökkäys ei voinut onnistua ilman ainakin yhden itäafrikkalaisen hallituksen apua. Israelilaisilla ei ollut logistista kapasiteettia tankata lentotankkausta varten Lockheed C-130 Hercules -lentokoneita, joita he aikoivat käyttää. Useat valtiot suhtautuivat myötämielisesti, mutta yksikään niistä ei halunnut aiheuttaa Aminin tai palestiinalaisten vihaa sallimalla israelilaisten laskeutua lentokoneillaan niiden rajojen sisäpuolelle. Britannian tiedustelupalvelun MI6:n päällikkö Sir Maurice Oldfield yhdisti kontaktinsa Mossadiin ja Kenian maatalousministeri Bruce MacKenzieen, joka sai presidentti Kenyattan suostuteltua sallimaan israelilaiskoneiden ylittää Kenian ilmatilan ja tankata polttoainetta nykyisellä Jomo Kenyattan kansainvälisellä lentokentällä.
Operaatio Thunderbolt
Operaatio Thunderbolt alkoi 3. heinäkuuta kello 13.20, kun lentokone nousi ilmaan ja suuntasi etelään tehdäkseen 2 500 mailin matkan Entebbeen. Vasta silloin suunnitelma paljastettiin Israelin kabinetille, joka päätti antaa operaation jatkua. Johtavan Herculesin kyydissä oli everstiluutnantti Yonatan Netanyahun johtama Sayeret Matkalin pelastusryhmä. Siinä oli myös kaksi jeeppiä ja musta Mercedes, joka oli identtinen Idi Aminin henkilökohtaisen auton kanssa.
Kaksi muuta Herculesta kuljetti vahvistuksia ja erityistehtäviin määrättyjä joukkoja. Eversti Matan Vilnain johtaman laskuvarjojääkärijoukon tehtävänä oli turvata siviililentokentän kenttä, raivata ja turvata kiitoradat sekä suojella ja tankata Entebbessä olevia israelilaisia lentokoneita. Eversti Uri Sagin johtamien Golani-joukkojen tehtävänä oli turvata panttivankien evakuointiin tarkoitettu C-130 Hercules -lentokone, saada se mahdollisimman lähelle terminaalia ja ottaa panttivangit koneeseen. Toisen majuri Shaul Mofazin johtaman Sayeret Matkal -joukon tehtävänä oli raivata sotilaslentotie ja tuhota Ugandan Mig-hävittäjät maassa (11 räjäytettiin), jotta Ugandan ilmavoimat eivät voisi estää mahdollisia torjuntatoimia ja jotta Entebben kaupungista ei pääsisi vihamielisiä maajoukkoja.
Lentopakettiin kuului myös kaksi Boeing 707:ää. Toinen toimi etukomentopaikkana ja kiersi Entebben lentokentän yllä operaation aikana. Toinen, joka oli varustettu ilmasairaalaksi, laskeutui läheiselle Nairobin kentälle, Keniaan. F4 Phantomit saattoivat Hercules-koneita niin pitkälle kuin mahdollista - noin kolmanneksen matkasta.
Sharm el-Sheikhistä lähtenyt operaatiojoukko lensi kansainvälistä lentoreittiä pitkin Punaisenmeren yllä, enimmäkseen enintään 100 jalan korkeudessa tutkan havaitsemisen välttämiseksi. Monet sotilaat sairastuivat lennon aikana. Yksi heistä jouduttiin jättämään, ja hänet korvasi Amos Goren, joka oli alun perin määrätty toiseen koneeseen. Netanjahu piirsi kuvan terminaalista ilmapahoinvointikassin kääntöpuolelle selittääkseen Gorenille suunnitelman.
Hercules-kuljetuslentokoneet ohittivat Victoria-järven yläpuolella riehuvia ukkosmyrskyjä ja lähestyivät 7 tunnin ja 40 minuutin lennon loppua. Heitä odotti yllätys: kiitoradan valot olivat päällä. Siitä huolimatta ne laskeutuivat huomaamatta klo 23.01 (paikallista aikaa), vain minuutin suunniteltua saapumisaikaa myöhemmin. Toinen ja kolmas israelilaiskone saapuivat kuusi minuuttia myöhemmin mukanaan vahvistuksia ja joukkoja, joiden tehtävänä oli auttaa torjumaan lentokenttää ympäröiviä ugandalaisia joukkoja. Neljäs kone - ainoa kone, jossa oli tarpeeksi bensiiniä lentääkseen Entebbeen ja takaisin Israeliin - saapui tyhjänä evakuoimaan panttivangit.
Panttivankien vapauttaminen
Netanjahun yksikkö ajoi hitaasti ja rauhallisesti kohti vanhaa terminaalia ja näytti siltä, että ne olivat ugandalaisia joukkoja tutuissa ajoneuvoissa. Heidät oli määrätty olemaan ampumatta ennen vanhan terminaalin saavuttamista, jotta terroristit yllätettäisiin. Kun he kuitenkin lähestyivät terminaalia, kaksi ugandalaista vartijaa, jotka tiesivät, että Idi Amin oli hiljattain ostanut valkoisen Mercedeksen, käski ajoneuvoja pysähtymään. Netanjahu määräsi kommandot ampumaan vartijoita äänenvaimennetuilla pistooleilla, mutta he eivät kuolleet, vaan toinen kommando yhdessä seuraavista Land Roversista tappoi heidät vaimentamattomalla kiväärillä. Pelastajat pelkäsivät nyt menettäneensä yllätysmomentin ja ryntäsivät terminaaliin.
Panttivangit olivat lentokenttärakennuksen päähallissa, joka oli suoraan kiitoradan vieressä. Terminaaliin astuessaan kommandot huusivat megafonin kautta: "Pysykää matalana! Pysykää maassa! Olemme israelilaisia sotilaita", sekä hepreaksi että englanniksi. Jean-Jacques Maimoni, 19-vuotias ranskalainen siirtolainen Israeliin, nousi seisomaan ja kuoli, kun häntä luultiin kaappariksi. Toinen panttivanki, Pasco Cohen, 52, haavoittui myös kuolettavasti kommandojen tulituksessa. Kolmas panttivanki, 56-vuotias Ida Borochovitch, Israeliin muuttanut venäläisjuutalainen, kuoli ristitulessa. Kaikki kahdeksan terroristia saivat surmansa salamahyökkäyksessä, joka kesti vain kuusi minuuttia...
Ugandalaiset sotilaat tulittivat israelilaisia valvontatornista. Traagista kyllä, Netanjahu sai surmansa, kun hän johti panttivankeja kohti turvallista lentokonetta (hänen veljensä Iddo väittää, että terroristi ampui häntä terminaalista). Viisi muuta sotilasta haavoittui operaation aikana. Neljäkymmentäviisi ugandalaista sotilasta sai surmansa.
IDF:n sotilaat alkoivat evakuoida panttivankeja neljänteen lentokoneeseen 20 minuutin kuluessa heidän saapumisestaan. Kello 23.59 mennessä koneet olivat matkalla kotiin. Operaatio, jonka ennustettiin kestävän tunnin, kesti itse asiassa vain 58 minuuttia.
Operaation jälkikaikuja
Ennen pelastusoperaatiota 2. heinäkuuta 74-vuotias israelilainen Dora Bloch, joka oli alkoi saada hengenahdistusta, vietiin Mulagon sairaalaan Kampalaan. Amin soitti lauantaina terveysministeri Henry Kyemballe kysyäkseen, miten rouva Bloch voi. Estääkseen hänen lähettämisensä takaisin muiden panttivankien kanssa Kyemba valehteli ja sanoi, että hän tarvitsi vielä päivän toipumiseensa. Pelastus tapahtui, kun hän oli vielä sairaalassa. Hyökkäyksen jälkeen Ugandan armeijan upseerit murhasivat hänet. Ugandan ja Tansanian sodan jälkeen vuonna 1979 tansanialaiset joukot löysivät Blochin ruumiin sokeriviljelmältä. Hänen ruumiinsa palautettiin hänen pojalleen Israeliin, jossa hänelle järjestettiin valtiolliset hautajaiset.
Kostoksi Kenian osallistumisesta ja MacKenzien toimista Aminin joukot tappoivat Ugandassa 245 kenialaista, ja presidentti määräsi agenttinsa murhaamaan MacKenzien. Hän sai surmansa 24. toukokuuta 1978, kun hänen lentokoneeseensa kiinnitetty pommi räjähti. Myöhemmin Mossadin päällikkö Meir Amit istutti Israeliin metsän MacKenzien muistolle.
Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto kokoontui 9. heinäkuuta 1976 käsittelemään Afrikan yhtenäisyysjärjestön puheenjohtajan tekemää valitusta, jossa Israelia syytettiin "hyökkäyksestä". YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim kertoi neuvostolle, että hyökkäys oli "vakava Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenvaltion suvereniteetin loukkaus". Yhdysvallat ja Iso-Britannia tukivat päätöslauselmaa, jossa tuomittiin kaappaus ja vastaavat teot, pahoiteltiin kaappauksesta aiheutuneita ihmishenkien menetyksiä (tuomitsematta kuitenkaan Israelia tai Ugandaa), vahvistettiin tarve kunnioittaa kaikkien valtioiden suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta ja kehotettiin kansainvälistä yhteisöä parantamaan siviili-ilmailun turvallisuutta. Päätöslauselma ei saanut tarvittavaa määrää puoltavia ääniä. Toisesta päätöslauselmasta, jossa tuomittiin Israel, ei äänestetty.
Vuonna 1976 Airbusin ranskalainen lentäjä Michel Bacos ja hänen miehistönsä palkittiin Ranskan korkeimmalla kunniamerkillä. Israelin hallitus myönsi heille myös mitalit sankaruudesta.
Operaatio oli isku kansainvälistä terrorismia vastaan. "Se sai vastakaikua kauas ja laajalle", Shomron kommentoi myöhemmin. "Se osoitti, että terrorismia voi torjua, ja että sitä varten kannattaa tehdä yhteistyötä." Kun Amerikka juhli kaksisataavuotisjuhlaansa, maailmalle muistutettiin, että vapaus on arvo, jonka puolesta on taisteltava jokaisessa sukupolvessa.
Myöhemmin operaatio nimettiin Yonatan Netanjahun kunniaksi "Operaatio Jonathaniksi". Jotkut kyseenalaistivat päätöksen, koska Netanjahu kutsuttiin paikalle vain kaksi päivää ennen operaatiota eikä hän ollut osallistunut sen suunnitteluun. Kriitikot väittivät myös, että hän ei ollut "operaation onnistumisesta vastuussa olevien miesten top 10:ssä".
Sittemmin operaatiosta on tehty useita dokumentti- ja näytelmäelokuvia, kuten Cohen on the Bridge (2010), Live or Die in Entebbe (2012), Victory at Entebbe (1976), Raid on Entebbe (1977), Operation Thunderbolt (1977) ja Entebbe (2018).