Suomi-Saksa-Ruotsi juutalaiset 

II maailmansodan aikaan

Näiden sivujen lähteenä ovat Seppo Jyrkisen internetsivut sekä niiden viitteet.

Lähtökohtaisesti asiat löytyvät sivun ”Juutalais­pakolaiset Ruotsiin: kolme viikkoa 1942” aineistosta, joista löydät enemmänkin tietoja.

Seppo Jyrkinen on historian harrastaja. Juutalaiset ja holokaustiin havahtuminen 1942 -tutkimustaan varten hän on tutustunut Kansallisarkiston ja Ulkoministeriön arkiston alkuperäislähteisiin. Tarkastelun alla on useita historiankirjoissa mainittuja, mutta analysoimatta jääneitä tapahtumia.

  • todetaan hänen kirjansa JUUTALAISPAKOLAISET JA HOLOKAUSTIIN HAVAHTUMINEN 1942 arvioinnissa.

Suomen viranomaiset yrittivät saada 150 Keski-Euroopan pakolaista siirretyksi Ruotsiin loppuvuodesta 1942.

Jostain tuntemattomasta syystä Ruotsi ei kuitenkaan huolinut juutalaisia Suomesta, ei edes sodan alla Ruotsista Suomeen siirtynyttä kauppamatkustaja Hans Szybilskiä. Sen sijaan Norjasta Ruotsi vastaanotti juutalaisia satamäärin, vuonna 1943 Tanskasta 7.000.

Ensimmäinen yritys oli 17.11.-5.12.1942 ja toinen 5.12.-11.12.1942.

Episodi on osa isompaa prosessia, jossa Suomen päättäjät havahtuivat Saksan juutalaispolitiikan todellisuuteen - holokaustiin - mitä ilmeisimmin elo-syyskuussa 1942.


Ruotsin suhde antisemitismiin

Kuinka Ruotsin valtion juutalaispolitiikka kehittyi Hitlerin vanavedessä ja millaisen maan suomalaiset kohtasivat vuoden 1942 lopulla.

Valtion rotubiologian instituutti (SIRB, ruotsiksi Statens institut för rasbiologi, SIFR) oli Ruotsin valtion tutkimuslaitos, joka perustettiin vuonna 1922 ja jonka tarkoituksena oli tutkia rodunjalostusoppia ja ihmisgenetiikkaa. Se oli Ruotsin merkittävin "rotututkimuksen" tutkimuslaitos. Se sijaitsi Uppsalassa. Vuonna 1958 se nimettiin uudelleen Valtion ihmisgenetiikan instituutiksi (Institutionen för medicinisk genetik), ja nykyään se on osa Uppsalan yliopistoa.

Instituutin ensimmäinen johtaja oli Herman Lundborg. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1935. Varhainen tutkimuspainopiste oli tutkia "pohjoismaisten" rotuominaisuuksien yleisyyttä ruotsalaisessa väestössä ja valtaväestön ja suomalaisten sekä saamelaisten välisen rotusekoituksen väitettyjä haittoja. Vuosina 1936-1960 suurin osa SIRBin tutkimushankkeista koski lääketieteellistä genetiikkaa, mutta rotututkimus oli edelleen tärkeä osa instituutin toimintaa.

Vuonna 1922 tapahtuneen perustamisen jälkeen se jatkoi toimintaansa Herman Lundborgin johdolla. Vuonna 1926 instituutin tekemät tutkimukset olivat pohjana Lundborgin lukion oppikirjalle Ruotsin rotututkimus. Lundborgista tuli kuitenkin yhä antisemitistisempi, mikä aiheutti hänelle erimielisyyksiä Ruotsin hallituksen kanssa aikana, jolloin jännitteet Ruotsin ja Saksan välillä kasvoivat.

Ruotsin instituutin virallisena tehtävänä oli tutkia maan asukkaita rodullisesta näkökulmasta. He tutkivat eri perheiden elinoloja ja ympäristön kehitystä. He yrittivät selittää biologisen perimän ja ympäristön vaikutusta ihmisiin.

Ruotsin ulkoministeriön vaatimuksesta syyskuussa 1937 Ruotsin kansalaisen, joka halusi avioitua saksalaisen kanssa, oli allekirjoitettava "arjalaistodistus". Hänen tuli vakuuttaa, että hänen isovanhempansa eivät olleet juutalaisia sen paremmin rodun kuin uskonnonkaan puolesta.

Hitler toteutti 12.3.1938 Itävallan Anschlussin, jonka jälkeen pakolaisten määrä Euroopassa kasvoi jyrkästi. Pohjoismaiden viranomaisten tapaamisessa Kööpenhaminassa 21.-22.6.1938 ruotsalainen toimistopäällikkö K.Bergström ehdotti, että pohjoismaat ottaisivat käyttöön viisumipakon Saksan juutalaisten emigranttien maahantulon rajoittamiseksi.

Kesällä 1938 Ruotsi esitti Saksalle vaatimuksen, että maan rajaviranomaisten olisi jollain tavoin voitava erottaa Saksan kansalaisista ne ihmiset, käytännössä juutalaiset, jotka eivät voisi palata Saksaan. Ruotsin sosiaalihallituksen pääjohtaja Sigfrid Hansson määräsi 9.9.1938 käännytettäväksi kaikki maahan pyrkivät juutalaiset.

Saksan viranomaiset alkoivat 27.10.1938 leimata juutalaisten passeja isokokoisella, punaisella J-leimalla, minkä todellinen merkitys ymmärrettiin Ruotsissa ja maan rajaviranomaiset alkoivatkin estää J-passin haltijoita saapumasta maahan. Suomea natsi-Saksa johti harhaan väittäen, että J-kirjaimella varustetun passin haltia voisi halutessaan palata Saksaan. Ruotsin rajaviranomaiset alkoivat tarkistaa maahan pyrkiviltä, oliko näiden vanhemmissa juutalaisia, mistä Daily Herald sai 11.1.1939 aiheen kriittiseen artikkeliin:

"Natsit ovat viimein onnistuneet taivuttamaan Ruotsin polvilleen antisemitististen teorioidensa edessä, valtion, joka on maailman demokraattisimpia maita. - - Kaikki ulkomaalaiset, jotka oleskelevat maassa yli kaksi vuorokautta, joutuvat vastaamaan moniin kysymyksiin. Yhdessä niissä kysytään, onko kumpikaan ulkomaalaisen vanhemmista juutalainen."

Keväällä 1940 Saksa miehitti Norjan, minkä seurauksena Suomessa läpikulkumatkalla olleitten juutalaispakolaisen jo ennestään vaikea matka vaikeutui vielä lisää. Miehityksen alettua Ruotsiin tuli pakolaisia Norjasta ja aluksi Ruotsin rajaviranomaiset käännyttivät heitä takaisin. Norjan miehityksen myötä Suomi "suomettui" ja Ruotsi "ruotsittui". Ruotsalaiset käyttävät omasta politiikastaan nimitystä "realpolitik".

Välirauhan aikana Ruotsi vastaanotti Suomesta muutamia kymmeniä sosialidemokraattisia pakolaisia.

Jatkosota syttyi 25.6.1941 ja Suomesta tuli Saksan aseveli. Sotatilan alettua astuivat voimaan kaikkia ulkomaiden kansalaisia koskevat rajoitukset. Nimellisesti oleskelua ei sallittu rannikkoseudulla, suurissa kaupungeissa eikä itärajalla. Tästä kuitenkin poikettiin ainakin niiden ulkomaalaisten kohdalla, joiden työ oli maanpuolustukselle tärkeää. Juutalaispakolaisten oleskelu Lammilla ja Hauholla on hyvin tunnettua, mutta vuoden 1942 lopulla heitä oli 15 eri paikkakunnalla ja lisäksi Pohjois-Suomessa työvelvollisina.

Valpo aikoi poistaa maasta joukon vieraiden maiden kansalaisia, heidän joukossaan myös juutalaisia. Pää- ja sisäministerin ollessa poissa tehtävistään, hallituksen vanhimpana ministerinä Väinö Tanner käytti väliaikaista päätösvaltaansa ja keskeytti karkotusprosessin. Valtioneuvoston istunnossa 3.11.1942 käsiteltiin karkotusasiaa nimenomaan juutalaispakolaisten osalta. Kannanotot menivät nopeasti jyrkiksi ja sisäministeri Horelli uhkasi erota, mikäli ministerien toimivaltojen rajoja ei kunnioitettaisi.

Valpo toimeenpani 6.11.1942 karkotuksen, jossa 27 ihmisen joukossa oli 8 juutalaispakolaista. Juutalaisista 7 murhattiin, ainoastaan Georg Kollman pelastui.

Ulkoministeriön yritys pakolaisten siirtämiseksi

Ulkoministeriö ehdotti sisäministeriölle pakolaisten siirtämistä Ruotsiin, minkä ehdotuksen Horelli hyväksyi nopeasti ja ilman vastalauseita. 24.11.1942 ulkoministeriö pyysi Tukholman lähettilästä J. Wasastjernaa, tutkimaan epävirallisesti mahdollisuuksia siirtää pakolaiset Ruotsiin. Norjassa toteutettiin 26.11.1942 juutalaisten pidättämisen toinen aalto. Norjalaispoliisit pidättivät juutalaiset naiset ja lapset, jotka kuljetettiin vielä samana päivänä pois maasta.

Tukholmassa lähettiläs Wasastjerna oli henkilökohtaisesti yhteydessä poliittisen osaston v.t. päällikköön, Staffan Söderblomiin, ja lähettilään ystävät puolestaan ottivat yhteyttä pääministeri Hanssoniin, Ruotsin Punaiseen Ristiin ja sosiaalihallituksen pääjohtaja Höijeriin. Hansson, Höijer ja Söderblom antoivat kielteisen vastauksen.

Wasastjernan Ruotsista lähettämässä kuriiriviestissä 4.12.1942 kerrottiin, että Ruotsin pääministeri Hanssonin mukaan "Suomen pitäisi koettaa länsivalloille osoittaa itsenäisyyttään suojelemalla ainakin toistaiseksi näitä pakolaisia." (saapunut ulkoministeriöön 5.12.1942)

Isaac Pergamentin ja Valpon yhteistyö

Helsingin juutalaisen seurakunnan hallintoneuvosto teki päätöksen 26.11.1942 Isaac Pergamentin lähettämisestä Tukholmaan. Pergament ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi Ruotsiin. Samana päivänä Norjassa oli toimeenpantu em. juutalaispidätysten toinen aalto. Ruotsista tulleista kielteisistä vastauksista huolimatta siirtoasian valmistelu Suomessa jatkui. Sisäministeri Horelli ilmoitti Valpon päällikön Arno Anthonin varmentamassa kirjeessä ulkoministeriölle hyväksyvänsä ehdotuksen pakolaisten siirtämiseksi Ruotsiin. Kirjeen liitteenä oli 150 pakolaisen nimet. Joulukuussa 1942 Isaac Pergamentille soitettiin Valtiollisesta poliisista ja pyydettiin virastoon käymään. Etsivä Olavi Viherluoto pyysi Pergamentia matkustamaan Ruotsiin ja tiedustelemaan siellä juutalaisseurakunnan johtokunnalta, olisiko tämä valmis ottamaan Suomessa jäljellä olevat juutalaispakolaiset Ruotsiin. Pergament matkusti Tukholmaan. Mosaiska församlingenin johtokunnan puheenjohtaja Gunnar Josefssonille hän kertoi vaarasta, että saksalaiset saattaisivat vaatia juutalaispakolaisten luovutusta.

Ruotsin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Staffan Söderblom ja sanomalehtitoimiston päällikkö Oscar Thorsing kertoivat suomalaisille, että mikäli suomalaiset lähettäisivät juutalaisia Saksaan, sen seurauksena olisi "Ruotsissa yleisesti tunnettujen tosiasioiden mukaisesti, kuolema."

Tukholman seurakunta ilmoitti Helsingin seurakunnalle, että Ruotsin Helsingin-lähetystö oli saanut ohjeet, että jos karkotus tai luovutus jossain vaiheessa todella uhkaa, lähetystö voi heti antaa viisumit.

Englannin ulkoministeri Anthony Eden piti 17.12.1942 puheen, jossa hän kertoi juutalaisten massamurhista. Tämän jälkeen asia oli yleisessä tietoisuudessa, vaikka hän ei maininnutkaan kaasukammioita. Edenin uskottavuutta heikensi se, että väitteitä vastustajan julmuuksista pidetään helposti epärehellisenä propagandana. Saksalaisia oli moitittu aiheetta ensimmäisen maailmansodan aikana.

Muutoksia juutalaispakolaisten tilanteeseen

5.3.1943 J.W.Rangellin hallituskausi päättyi ja uudeksi pääministeriksi nimitettiin Edwin Linkomies. Sisäministeri Toivo Horelli korvattiin Leo Ehrnroothilla.

Ruotsin pääministeri Hansson vastusti 17.6.1943 edelleen sadan juutalaispakolaisen tuloa Suomesta esittäen kantansa perusteiksi taloudelliset syyt: "Ruotsin valtio ei ryhdy huolehtimaan niistä kustannuksista, jotka aiheutuvat juutalaispakolaisten maahantulosta."

1943 Ruotsi salli 14 juutalaisen matkustaa Suomesta Ruotsiin.

Kevään ja kesän 1944 aikana 99 pakolaisjuutalaista sai Suomen kansalaisuuden ja jotkut olivat saaneet sen jo aikaisemmin.

Amerikkalaisten (War Refugee Board) luvattua huolehtia pakolaisten kustannuksista 1944, Ruotsi lupasi päästää 131 Suomessa ollutta juutalaispakolaista maahan. Suomen viranomaiset sallivat heidän matkustaa turisteina ja viedä mukanaan Ruotsin kruunuja.

Kylmäkiskoinen Ruotsi

Hanssonin em lause: "Suomen pitäisi ... suojelemalla ainakin toistaiseksi näitä pakolaisia." – Rautkallio on kiinnittänyt huomiota sanaan "toistaiseksi", joka tekee sanomasta varsin karmean. Sananmukaisesti otettuna sitä voidaan tulkita siten, että Hansson oletti Saksan tulevan vaatimaan juutalaisia luovutettaviksi ja että Suomi olisi vaatimusten edessä voimaton. Ruotsissa tiedettiin juutalaisia Saksassa odottavasta kohtalosta, mistä he muutama päivä kuriirisanoman jälkeen suomalaisia informoivat.

Hanssonin ilmausta "toistaiseksi" on kuitenkin tulkittava tietyllä varauksella. Kuriirisanoman lähettänyt Wasastjerna ei ollut läsnä kuulemassa Hanssonia, vaan kyseessä on toisen käden tieto, vaikkakin sitä voidaan pitää luotettavana.

Rangellin hallitus yritti juutalaispakolaisten siirtoa 1942, mutta tuolloin Ruotsi tyrmäsi ehdotuksen. Vasta Linkomiehen hallituksen aikana Ruotsi lievensi hieman juutalaispolitiikkaansa Suomen suhteen sallien 1943 kesällä 11 juutalaispakolaisen maahantulon. Tanskasta maa otti samana vuonna vastaan 7.000 juutalaista. Vasta vuoden 1944 toukokuussa maahantuloluvan sai 106 juutalaispakolaista ja myöhemmin samana vuonna, USA:n avustuksella, 25 lisää.

Muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi kuitenkin paluumuutto, kun Ruotsiin menneistä muutamat tulivat takaisin Suomeen jo vuoden 1944 syksyllä. Suomeen palatessaan - sota oli vielä käynnissä - he riskeerasivat oman tulevaisuutensa ja heidän menettelynsä motiivit ovat täysi mysteeri. Tulijoita olisi ollut enemmänkin, mutta Helsingin juutalainen seurakunta asettui paluumuuttajiin torjuvalle kannalle asuntopulaan vedoten.

 

Yhteenveto

Pakolaisten siirtoyritys Ruotsiin oli selvästi Saksan juutalaispolitiikan vastainen toimenpide ja olisi voinut ärsyttää Hitlerin kostotoimenpiteisiin; ruoka-asetta oli jo käytetty vuotta aikaisemmin Leningradin porteilla. Lähes kaikki pakolaiset olivat Itävallasta kotoisin ja siten Saksalla oli muodollisesti mahdollisuus esittää "omia kansalaisiaan" koskevia vaatimuksia huolimatta siitä, että se ei enää tunnustanut juutalaisia kansalaisikseen.

Pakolaisten siirto Ruotsiin ei onnistunut vielä Rangellin hallituksen aikana vuonna 1942, mutta Wasastjernan aktiivisuus Tukholmassa ja Pergamentin matka eivät missään tapauksessa olleet epäonnistumisia. Saksalla oli useita tiedustelupalveluita ja rauhantilassa olevassa Ruotsissa niiden oli helppo toimia, ei vähiten hyvien yläluokkaisten natsikontaktien ansiosta. Tämän tapahtuman myötä Saksaan on mitä suurimmalla todennäköisyydellä mennyt tieto siitä, että Suomi ei hyväksynyt sisäisiin asioihinsa puuttumista, ei myöskään juutalaisten kohdalla, ja että maan johto oli tarvittaessa valmis aktiivisiin toimenpiteisiin saksalaisia vastustaakseen.

Rangellin toteamuksessa "Wir haben keine judenfrage" oli kantavuutta takana ja se jäikin ainoaksi tapaukseksi koko sodan aikana, jolloin saksalaisten tiedetään ottaneen juutalaiskysymyksen esille.

Erityisesti on syytä painottaa, että tämä tapahtui Rangellin hallituksen aikana Toivo Horellin ollessa sisäministeri ja Arvo Anthonin ollessa Valpon päällikkö. Julkisuushakuisissa lähteissä Rangellin hallituksen toimet pakolaisjuutalaisten auttamiseksi jätetään pääsääntöisesti mainitsematta, tai ne esitetään Linkomiehen hallituksen toimina "Stalingradin jälkeen".