Kiina, Iran ja länsimaat: Sodan takana piilevä todellinen sota

Kun maailman huomio keskittyy ohjuksiin, droneihin, tulitaukoihin ja uutisotsikoihin, taustalla piirtyy esiin paljon laajempi kuva.

Aviel Schneider 15.5.2026

Irania koskeva konflikti ei ole enää pelkästään alueellinen vastakkainasettelu Israelin, Yhdysvaltojen ja Iranin islamilaisen tasavallan välillä. On yhä selvempää, että tässä törmäävät maailmanlaajuiset valtaryhmät – taloudellisesti, ideologisesti ja strategisesti. Ja pieni Israelin valtio sijaitsee suoraan konfliktin keskipisteessä, sekä maantieteellisesti että poliittisesti.

Jerusalem Center for Foreign Affairsin (JCFA) diplomaattisessa tiedotustilaisuudessa juuri tämä kuva tuli esiin. Eri asiantuntijoiden luennot maalasivat todellisuuden, joka ulottuu kauas tavallisten otsikoiden ulkopuolelle. Nykypäivän Iran ei ole pelkästään alueellinen aggressori, vaan yhä enemmän osa Kiinan ja Yhdysvaltojen välistä globaalia valtataistelua energiasta, kauppareiteistä ja geopoliittisesta hallinnasta. Terrorismin rahoituksen asiantuntija Ella Rosenberg ilmaisi asian poikkeuksellisen suoraviivaisesti: Iranista on käytännössä tullut ”Kiinan etulinja globaalissa energiasodassa”.

Tämä väite kuulostaa dramaattiselta, mutta se kuvaa karua todellisuutta. Jos noin 90 prosenttia Iranin öljynviennistä menee Kiinaan, se ei tarkoita pelkästään taloudellista riippuvuutta. Se tarkoittaa poliittista valtaa. Se, joka ostaa energiasi, hallitsee tulojasi. Ja se, joka hallitsee tulojasi, vaikuttaa strategisiin päätöksiisi. Juuri siksi Hormuzin salmi on paljon enemmän kuin pelkkä alueellinen vesiväylä. Se on maailmantalouden geopoliittinen elinehto.

Äskettäisessä Donald Trumpin ja Xi Jinpingin välisessä huippukokouksessa Pekingissä virallinen painopiste oli ensisijaisesti Taiwanin kysymyksessä. Xi teki selväksi, että Taiwan on edelleen Pekingin punainen viiva, kun taas Taiwan syytti Kiinaa koko alueen epävakauden lietsomisesta kasvavan sotilaallisen paineen avulla. Vaikka osapuolet ovat edelleen geopoliittisella törmäyskurssilla, taloudellisesta lähentymisestä näkyi varovaisia merkkejä. Xi totesi, että ”kukaan ei voita kauppasotaa”, ja lupasi amerikkalaisille yrityksille suurempia liiketoimintamahdollisuuksia Kiinassa. Xi puhui yhdysvaltalaisten yritysten uusista mahdollisuuksista Kiinassa yhdessä amerikkalaisten yritysjohtajien, kuten Elon Muskin, Jensen Huangin ja Tim Cookin kanssa, jotka tapasivat kiinalaisia korkeita virkamiehiä.

Jerusalem Center for Security and Foreign Affairs -tutkimuslaitoksen Dan Dikerin mukaan kulissien takana tapahtui kuitenkin paljon enemmän kuin Taiwanin tai kaupan kysymykset. Channel 14 -kanavalla puhunut Diker sanoi, että Trump haluaa suostutella Kiinan kohdistamaan massiivista painostusta Iraniin. Hän uskoo kuitenkin, että mahdollisuudet siihen, että Peking todella pakottaisi Teheranin polvilleen, ovat lähes nollassa. Kiinalla on valtava vaikutusvalta Iranin öljyriippuvuuden vuoksi, mutta Iranin hallinto toimii ”kompromissittomuuden ja voimannäytösten DNA:n” mukaisesti. Talouskriisistään huolimatta Teheran uskoo edelleen, että Washington on aikapaineessa ja haluaa lopettaa konfliktin mahdollisimman nopeasti. Dikerille johtopäätös on selvä: ilman voimakkaampaa amerikkalaista painostusta iranilainen hallinto ei todennäköisesti liiku.

Vaikka länsimaiset poliitikot puhuvat usein edelleen ihmisoikeuksista, diplomatiasta tai vakaudesta, kulissien takana kyse on jotain paljon perustavampaa: hallinnasta energiavirroissa, kauppareiteissä ja globaaleissa valtarakenteissa. Iran toimii yhä enemmän Kiinan etuvartiona amerikkalaista vaikutusvaltaa vastaan Lähi-idässä.

Rosenbergin viittaus kryptovaluuttoihin ja peiteyhtiöihin, joiden kautta iranilainen liiketoiminta hoidetaan, on erityisen räjähtävä. Se osoittaa, kuinka paljon nykyaikaiset konfliktit käydään nykyään perinteisten sotilaallisten rakenteiden ulkopuolella. Pakotteet, rahoitusjärjestelmät, digitaaliset maksukanavat ja energiatoimitukset ovat jo kauan sitten tulleet osaksi samaa rintamaa kuin ohjusasemat tai merivoimien operaatiot Persianlahdella.

Entinen Israelin suurlähettiläs ja kansainvälisen oikeuden asiantuntija Alan Baker toi tiedotustilaisuudessa esiin seikan, jota monet länsimaat eivät halua sanoa avoimesti: kansainväliset instituutiot reagoivat todellisiin uhkiin usein liian hitaasti tai eivät lainkaan. ”Jos Israel olisi odottanut YK:n turvallisuusneuvostoa, Israelia ei olisi enää olemassa”, Baker sanoi. Tämän lausunnon taustalla on Israelin perustamisesta lähtien vallinnut perusrealiteetti: juutalaisvaltio ei voi asettaa olemassaoloaan riippuvaiseksi kansainvälisistä enemmistöistä.

Baker kritisoi erityisen terävästi länsimaiden taipumusta syyttää refleksinomaisesti Israelia lähes jokaisesta alueellisesta tilanteen kärjistymisestä. Nousevat öljyn hinnat? Israelin vika. Sotilaalliset iskut iranilaisiin kohteisiin? Israelin vika. Turvatoimet? Israelin vika. Bakerin mukaan kyseessä on pikemminkin populistinen poliittinen narratiivi kuin oikeudellinen kritiikki – sellainen, jota on helpompi myydä kansainvälisesti kuin monimutkaisia todellisuuksia.

Entisen Mossad-upseerin Oded Ailamin analyysi oli vieläkin synkempi. Hän varoitti siitä, että Irania ei pidä enää nähdä pelkästään alueellisena ongelmana. Hänen mukaansa Teheran on vuosikymmenten ajan rakentanut globaaleja terrorismin infrastruktuureja – Euroopassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa.

Erityisen huolestuttava on iranilaisten verkostojen ja järjestäytyneen rikollisuuden välinen yhteys. Ideologia on siinä usein vain toissijaisessa roolissa. Terrorismi on yhä ammattimaisempaa, ulkoistettua ja taloudellisesti organisoitua. Salakuljetusverkostot, rahanpesu, huumekauppa ja terroritoiminta sulautuvat yhä enemmän toisiinsa. Ailamin varoitus siitä, että hyökkäykset ja terroristisolut Euroopan kaupungeissa ovat ”vasta alkua”, ei vaikuta epärealistiselta, kun otetaan huomioon islamististen verkostojen kasvu Euroopassa. Vaikka monet eurooppalaiset yhteiskunnat ovat edelleen kiinni symbolisessa politiikassa, Iranin vallankumouskaartin ajattelu ulottuu jo vuosikymmenien, mantereiden ja epäsymmetristen rakenteiden mittakaavaan.

Erityisen paljastavia olivat entisen israelilaisen ministerin Yuval Steinitzin huomautukset Iranin ydinohjelman tilasta. Hänen arvionsa on ristiriidassa monien kansainvälisten kommenttien kanssa, joissa sotaa yritetään kuvata strategisesti ”ratkaisemattomaksi”. Professori Steinitz totesi avoimesti, että ennen sotaa Iran oli vain muutaman kuukauden päässä mahdollisesta ydinasevalmiudesta. Laajamittaisten iskujen avulla laitoksiin, tutkijoihin ja kehityskeskuksiin tämä tavoite on nyt viivästynyt vuosilla.

Hän korosti yhtä ratkaisevaa seikkaa: Israel ei aloittanut sotaa kaatakseen Iranin hallintoa, vaan neutraloidakseen ydinuhkan. Tämä on tärkeä ero. Monet kansainväliset tarkkailijat tulkitsevat automaattisesti Israelin sotilaalliset iskut yritykseksi hallinnonvaihdokseen. Todellisuudessa Israelin näkökulmasta ensisijainen kysymys oli se, kuinka paljon aikaa oli jäljellä estää ydinaseistautuneen islamilaisen tasavallan syntyminen.