Israelin itsenäisyyssota


Arabien ja Israelin sota 1948

Vuoden 1948 (tai ensimmäinen) arabien ja israelilaisten sota oli toinen ja viimeinen vaihe vuosien 1947–49 Palestiinan sodassa. Se alkoi virallisesti Britannian Palestiinaa koskevan toimeksiannon päättymisen jälkeen keskiyöllä 14. toukokuuta 1948; Israelin itsenäisyysjulistus oli annettu aiemmin samana päivänä, ja arabivaltioiden sotilaskoalitio saapui Britannian Palestiinan alueelle 15. toukokuuta aamulla.


Arabien hyökkäys mandaatin loputtua

Vuoden 1948 (tai ensimmäinen) arabien ja israelilaisten sota oli toinen ja viimeinen vaihe vuosien 1947–49 Palestiinan sodassa. Se alkoi virallisesti Britannian Palestiinaa koskevan mandaatin päättymisen jälkeen keskiyöllä 14. toukokuuta 1948; Israelin itsenäisyysjulistus oli annettu aiemmin samana päivänä, ja arabivaltioiden sotilaskoalitio vyöryi Britannian Palestiinan alueelle 15. toukokuuta aamulla.

Ensimmäiset vuosien 1947–49 Palestiinan sodan uhrit syntyivät 30. marraskuuta 1947 kahden juutalaisia ​​kuljettavan bussin väijytyksessä. Arabien ja juutalaisten välillä sekä näiden molempien ja Ison-Britannian joukkojen välillä oli ollut jännitteitä ja konflikteja vuodesta 1917 Balfourin julistuksen ja vuonna 1920 perustetun Palestiinan brittiläisen mandaatin luomisen jälkeen. Britannian politiikkaan eivät olleet tyytyväisiä arabit eivätkä juutalaiset. Arabien vastustus kehittyi vuosien 1936–1939 arabikapinaksi Palestiinassa, kun taas juutalaisten vastarinta kehittyi vuosien 1944–1947 juutalaisten kapinaksi Palestiinassa. Vuonna 1947 nämä jatkuvat jännitteet puhkesivat sisällissodaksi sen jälkeen, kun 29. marraskuuta 1947 hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien Palestiinan jakosuunnitelma, jonka tarkoituksena oli jakaa Palestiina arabivaltioksi, juutalaisvaltioksi ja erityiseksi kansainväliseksi järjestelmäksi, joka kattaa Jerusalemin ja Betlehemin. (Katso kuva sivun alalaidassa.
Juutalaiset olisivat hyväksyneet esityksen, mutta arabivaltiot torjuivat kahden valtion mallin.

Konflikti Israelin ja arabivaltioiden välillä

Sisällissota muuttui 15. toukokuuta 1948 Israelin ja arabivaltioiden väliseksi konfliktiksi edellisen päivän Israelin itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Egypti, Transjordania, Syyria ja Irakin erikoisjoukot saapuivat Palestiinaan. Hyökkäävät joukot ottivat haltuunsa arabialueet ja hyökkäsivät välittömästi israelilaisten joukkojen ja useiden juutalaisten siirtokuntien kimppuun. Kymmenen kuukautta kestäneet taistelut käytiin enimmäkseen Ison-Britannian mandaatin alueella, Siinain niemimaalla ja Etelä-Libanonissa, useiden aselepojaksojen keskeytyessä ne.

Sodan alkuvaiheessa Israelin puolustusvoimat (IDF) oli heikompi sekä lukumäärältään että aseistukseltaan. Hyökkäävällä arabiarmeijalla oli 270 panssarivaunua, 150 kenttätykkiä ja 300 lentokonetta. IDF:llä oli nolla lentokonetta ja kolme panssarivaunua.

Israelin voitto

Sodan seurauksena Israelin valtio piti hallussaan aluetta, jota YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 181 oli suositellut ehdotetulle juutalaisvaltiolle, sekä lähes 60 prosenttia vuoden 1947 jakosuunnitelmassa ehdotetusta arabivaltioiden pinta-alasta, mukaan lukien Jaffan, Lyddan ja Ramlen alue, Galilea, jotkut Negevin osat, leveä kaistale Tel Aviv – Jerusalem-tien varrella, Länsi-Jerusalem ja jotkut alueet Länsirannalla. 

Transjordania otti haltuunsa jäljellä olevan entisen Ison-Britannian mandaatin, jonka se liitti alueeseensa, ja Egyptin armeija otti haltuunsa Gazan alueen. Jerikon konferenssissa 1. joulukuuta 1948 vaati 2000 palestiinalaisvaltuutettua Palestiinan ja Transjordanian yhdistämistä askeleena kohti täydellistä arabien yhtenäisyyttä. 

Väestösiirrot sodan johdosta

Konflikti laukaisi merkittävän väestörakenteen muutoksen koko Lähi-idässä. Noin 700 000 palestiinalaista arabia pakeni tai joutui ajetuksi sodan tieltä kodeistaan ​​alueella, josta tuli Israel, ja heistä tuli ns. palestiinalaisia ​​pakolaisia, mitä he kutsuvat Nakbaksi ("katastrofi"). 

Sodan jälkeisten kolmen vuoden aikana noin 700 000 juutalaista muutti Israeliin. Noin 260 000 juutalaista karkotettiin ja muutti Israeliin arabimaailmasta sodan aikana ja heti sen jälkeen.
Vuoteen 1972 mennessä karkotettuja juutalaisia arabimaista tuli Israeliin 586 000.

YKn Palestiinan jakosuunnitelmassa vuodelta 1947 määritellyt rajat - juutalaisvaltiolle osoitettu alue sininen, Arabivaltiolle osoitettu alue vihreä. Suunniteltu Corpus separatum tarkoitttaen, että Jerusalem ei olisi juutalaisten eikä arabien, vaan YK:n hallinnassa, ruskea.

Kuvassa vertailu YK:n esityksen ja aseleposopimuksen 1949-50 rajoista.

Vertailu Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen 29. marraskuuta 1947 jakamissuunnitelmassa (päätöslauselma 181) Brysselin Palestiinan mandaattialueella olevien rajojen ja mahdollisten aseleposopimusten vuosien 1949–1950 välillä. 


Karttavärien merkitys on seuraava:


Sininen = juutalaisvaltiolle osoitettu alue alkuperäisessä YK:n jakosuunnitelmassa ja vuoden 1949 Israelin aselevon jälkeen. 
Vihreä = alue, joka on osoitettu arabivaltiolle alkuperäisessä YK:n jakosuunnitelmassa ja jota Egypti tai Jordania hallitsivat vuosina 1949-1967. 
Vaaleanpunainen = alue, joka on osoitettu arabivaltiolle alkuperäisessä YK:n jakosuunnitelmassa, mutta vuoden 1949 Israelin aselevon rajoilla. 
Magenta = alue, joka suunnitelman mukaan on osoitettu Jerusalemin / Betlehemin "Corpus Separatumille" (ei juutalainen eikä arabi), mutta Jordanian hallitsema vuosina 1949-1967. 
Harmahtavan ruskea= alue, joka suunniteltiin Jerusalemin / Betlehemin "Corpus Separatumille" (ei juutalaisille eikä arabeille), mutta vuoden 1949 Israelin aselepolinjojen sisällä. 

Joitakin kartan rajoituksia:

  • Pieniä demilitarisoituja vyöhykkeitä ei näytetä.
  • Arabit tulkitsivat nämä alueet neutraaleiksi välipuskureiksi (kuten Irakin ja Saudi-Arabian tai Kuwaitin ja Saudi-Arabian väliset neutraalit alueet), kun taas
  • Israel tulkitsi ne täysin suvereeniksi Israelin kansalliseksi alueeksi demilitarisointisopimusvelvoitteen nojalla.
  • Näiden kahden tulkinnan välinen ristiriita aiheutti kitkoja, jotka poistivat useimpien vyöhykkeiden erityisaseman muutaman vuoden kuluessa.
  • Pientä aluetta kartan viheralueen koillisosassa - joka olisi kuulunut alkuperäisen YK:n jakosuunnitelman mukaan juutalaisvaltiolle, mutta jota Jordania hallitsi vuosina 1949-1967 - ei erotella kartalla .
  • Latrunin tärkeintä ei-kenenkään maata ei näytetä erikseen, ja vihreän ja vaaleanpunaisen välinen viiva tällä alueella on hieman hämärtynyt.
  • Rajakomplikaatiot Jerusalemin alueella (Jerusalemin ei kenenkään maa, Scopus-vuoren teoreettinen erillisalue jne.) ovat liian pieniä, jotta ne näkyisivät tämän yksityiskohtaisen kartan kanssa.
  • Kartta ei osoita, että Britannian Palestiinan mandaatin ennen vuotta 1948 edeltäneisiin rajoihin sisältyisi kymmenen metriä leveä kaistale Galileanmeren koillisrannalla (mikä teki siitä täysin suljetun brittiläisen mandaattijärven), jonka Syyria ylitti taisteluissa 1948-1949.

Israelin itsenäisyyssota löytyy myös Wikipediasta. 
Tietoja luettava varauksellisesti.