JUUTALAISTEN KANSALAISOIKEUKSIEN SAAMISPROSESSI SUOMESSA

Jari Hanskin väitöskirjan Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918-1944 kohdassa 2 on kuvattu hyvin juutalaisten kansalaisoikeuksien kehittymistä Suomessa.

***************

Lakiesitys kansalaisoikeuksien myöntämisestä juutalaisille: viimeisessä kolmannen käsittelyn äänestyksessä 29. kesäkuuta 1917 laki hyväksyttiin ääni n 150–34.

Lakia ei kuitenkaan koskaan vahvistettu, koska eduskunta hajotettiin, ja niin asiaan jouduttiin palaamaan joulukuussa 1917. Lakiesitys tuli ensimmäistä kertaa eduskuntaan 5. joulukuuta.

Jälleen eduskunta- ja valiokuntakäsittelyjen yhteydessä esitettiin sekä juutalaisten kansalaisoikeuksia puolustavia että vastustavia puheenvuoroja. Kolmannessa käsittelyssä 22. joulu­kuuta 1917 lakiesitys hyväksyttiin murskaavin äänin 163-6, ja se astui voimaan 12. tammikuuta.

Edellä olevasta on nähtävissä mielenkiintoinen yhteys juutalaisten kansalaisoikeuksien saamiseen Suomessa ja Suomen itsenäistymiseen 6.12.1917.

***************

Alla on hieman lyhennetty lainaus väitöskirjan kohdasta 2.

JUUTALAISTEN ASEMA SUOMESSA ENNEN KANSALAISOIKEUKSIEN SAAMISTA

Juutalaisten asema Suomessa oli Ruotsin vallan aikana sidottu valtakunnan politiikkaan. Ehtona juutalaisten asettumiselle maahan oli kääntyminen kristinuskoon: tiettävästi kuitenkin 1600-luvun lopulla saapui joitain juutalaisia kristityiksi kääntymättä Ruotsiin, mutta heidät karkotettiin vuonna 1685. tämä lienee ollut ennakointia, sillä seuraavana vuonna uudessa kirkkolaissa säädettiin Ruotsi ja sitä myöten myös Suomi luterilaiseksi. Laki jouduttiin kuitenkin jäädyttämään Suuren Pohjan sodan ajaksi, sillä kuningas joutui rahoittamaan sodan myös juutalaisilta otetuilla lainoilla, joiden velkojia sitten saapui maahan. Kun lainat oli saatu maksettua, aloitettiin jälleen juutalaisten karkotukset. Vapauden ajalla tilanne muuttui, tuolloin valtiopäivillä keskusteltiin vakavasti juutalaisten mahdollisesta hyödystä valtakunnalle.[1]

Tiettävästi ensimmäistä kertaa juutalaisia saapui Ruotsin valtakuntaan kuuluneeseen Suomeen vuonna 1782. Tuolloin portugalilaiset[2] laulajat Josef Lazarus, Meijen Isaac ja Pimo Zelig sekä silmänkääntäjä Michel Marcus saivat Helsingin maistraatilta luvan esiintyä kaupungissa. Tosin jo Suuren Pohjan sodan jälkeen Pietari Suuren hovinarrina vuodesta 1714 alkaen toiminut juutalainen Johan (Jan) da Costa sai vuonna 1718 hallintaansa Suur-, Tytär- ja Lavansaaren sekä Seiskarin. Da Costa rakennutti Lavansaarelle kartanon, jossa hän myös asui. Hän oli ankara verottaja ja väitteiden mukaan myös vaaraksi saarien naisille. Da Costan saamaa läänitystä on pidetty tsaari Pietari Suuren pilana narrilleen. Da Costan kuoltua vuonna 1740 hänen vaimonsa piti vielä saaria hallussaan muutamien vuosien ajan. Da Costan asemaa Suomen ensimmäisenä juutalaisena heikentää kuitenkin se, että hän oli kääntynyt katolilaiseksi. Nykyisen Suomen alueen ensimmäinen juutalainen asukas oli Haminaan 1790-luvulla saapunut Jacob Weikaim (Weqayyam). Hänestä polveutuvat Suomessa nykyäänkin vaikuttavat Kaspin, Veikkasen ja Jacobssonin suvut.[3]


Vuonna 1782 Ruotsissa annettiin ohjesääntö, jolla juutalaisille annettiin oikeus asettua asumaan Tukholmaan, Göteborgiin, Norrköpingiin ja Karlskronaan. Kun Suomi siirtyi Venäjälle vuonna 1809, uusi isäntä piti voimassa vanhat lait, jotka takasivat hallitsijalle itsevaltaisen aseman. Kuvernööreille annettiin mahdollisuus myöntää määräaikaisia muttei pysyviä oleskelulupia. Andreas Wareliuksen teoksessa Beitrage zur Kenntniss Finnlands in ethnographisher Beziehung (1849) mainitaan kuitenkin Suomessa oleskelleiden juutalaisten työskennelleen käsityölaisina, peltiseppinä, rihkamakauppiaina, majatalonpitäjinä ja päiväpalkkalaisina.[4]

Oleskelulupakäytäntö ei luonnollisestikaan koskenut armeijaa: niinpä Venäjän armeijassa palvelleilla juutalaisilla oli oikeus asua Suomessa. Vuonna 1858 annettiin määräys, joka koski kaikkia 25-vuotisen asepalveluksensa Suomessa loppuun suorittaneita. Sen mukaisesti vapautuneella sotilaalla oli oikeus asettua pysyvästi Suomeen ja elättää täällä itsensä, vaimonsa ja perheensä. Vuoden 1869 asetuksen ja vuoden 1876 senaatin kirjeen myötä näille entisille sotilaille annettiin oikeus myydä itse valmistamiaan käsityötuotteita, leipää, marjoja, paperosseja, käytettyjä vaatteita ja tavaroita sekä muita halvempia kangastuotteita. Käytännössä tämä johti narinkka-kaupan syntyyn.[5]

Venäjä oli saanut suuren lisäyksen juutalaisväestöönsä 1700-luvun lopulla, kun osia Puolasta oli liitetty valtakuntaan. Aleksanteri I perusti komitean, jonka tehtäväksi annettiin juutalaisten saaminen ”hyödyllisemmiksi” valtakunnalle. Tuloksena oli sekoitus erilaisia vapauksia ja rajoituksia juutalaisille. Sen sijaan vuonna 1825 valtaistuimelle noussut Nikolai I päätti yrittää juutalaisten sulauttamista voimakeinoin muuhun väestöön. Osana tätä oli juutalaisten pakottaminen asepalvelukseen. Juutalaisten seurakuntien asettamien alokkaiden tuli olla 12–25-vuotiaita. Alaikäisiä varten perustettiin sotakouluja, joista he 18 täytettyään siirtyivät 25 vuodeksi aktiivipalvelukseen.[6]

Asepalvelus ei suinkaan uhannut kaikkia juutalaisnuorukaisia vaan ainoastaan köyhimpiä, joilla ei ollut varaa kirjoittautua käsityölaisten ammattikuntiin tai kauppiaskiltoihin. tämän lisäksi maata viljelevät siirtolaiset, tehdasmekaanikot ja rabbiinit olivat vapautettuja asevelvollisuudesta. He joutuivat sen sijaan maksamaan alokasrahan. Sotakoulujen oppilaita yritettiin käännyttää kristityiksi, mikä johti pakenemisiin ja itsemurhiin, ja tämän vuoksi armeijaan ei saatu odotettua määrää juutalaisia. Aleksanteri II:n aikana pakkoja alaikäisten värväys kiellettiin kokonaan minkä lisäksi palvelusaika lyheni 25 vuodesta kuuteen. Lisäksi juutalaiset saivat oikeuden toimia asianajajina, alkoivat osallistua maan kulttuurielämään sekä saivat vaalioikeuden maasäätyihin eli semstvoihin.[7]

1800-luvun alkupuolella, kun suurin osa Suomen juutalaisista oli sotilaita tosin, Suomessa asui ja työskenteli erikoisluvalla myös siviilijuutalaisia, kuten esimerkiksi edellä mainittu Jacob Weikaimin perhe -, oli Helsingissä jopa oma kantonistikoulu Kirkkokadulla. Vaikka palveluksen jälkeen paluu Venäjälle olisikin ollut mahdollinen, harva palasi, sillä yhteys sukulaisiin oli useimmiten katkennut. Lisäksi kokemukset Venäjästä olivat huonot: muistona olivat ainoastaan kokemukset armeijaan joutumisesta ja palveluksesta. Niinpä Suomi sai 1800-luvun puolivälin jälkeen ensimmäiset sotilasjuutalaisensa. Eräillä oli mukana perhe, osalle viranomaiset hankkivat puolison Puolasta. Armeija-aikana heillä ei ollut tilaisuutta hankkia muuta ammattitaitoa kuin käsityöläisoppia, joten ammattimahdollisuudet olivat rajalliset tästäkin syystä. Suomen vi­ranomaiset olivat nihkeitä suhtautumisessaan näihin uusiin tulokkaisiin, mutta Venäjän armeija ja viranomaiset puolustivat täysinpalvelleita juutalaissotilaitaan. Niinpä Suomen senaatti joutui antamaan 29. maaliskuuta 1858 asetuksen, joka mahdollisti näiden entisten sotilaiden ja heidän perheidensä oleskelun Suomessa. Juuri tähän asetukseen Suomessa asuvat juutalaiset vetosivat tulevina vuosina, kun heidän oikeutensa asua maassa asetettiin kyseenalaiseksi. Suomen viran­omaiset sen sijaan pyrkivät todistamaan, ettei kyseinen asetus koskenut lainkaan juutalaisia, koska heidän asettumisensa Suomeen oli Ruotsin vallan aikaisen säännön mukaan kiellettyä.[8]

Vuonna 1862 astui voimaan uusi passiasetus, jonka myötä juutalaisten oleskelu Suomessa tehtiin määräaikaiseksi. Niinpä maassa pysyvästi asuvat juutalaiset joutuivat uusimaan oleskelulupansa neljännesvuosittain. tämä antoi viranomaisille erinomaisen aseen juutalaisia vastaan, sillä pienestäkin rikkeestä seurasi karkotus maasta. Oleskeluluvat antoivat juutalaisille oikeuden asua ainoastaan Helsingissä, Turussa ja Viipurissa. Sotilasviranomaiset auttoivat usein entisiä sotilaitaan, jos näille tuli hankaluuksia Suomen viranomaisten kanssa.[9]

Juutalaiset saivat harjoittaa pientä kauppaa elättääkseen itsensä ja perheensä. Aluksi moni hoiti liikeyritystään kotoaan erikseen oli nimittäin kielletty myös suurten käsityöyritysten ja työpajojen perustaminen, mutta viranomaiset halusivat estää laajan ovelta ovelle -myynnin, ja näin syntyivat narinkat. Narinkka-sana tulee Venäjän kielen sanoista ”na rynke”, mikä tarkoittaa toria. Helsingissä tällainen juutalaisten puotirivistö oli aluksi Pohjoisrannassa ja sittemmin nykyisellä Suomen Pankin tontilla Kruununhaassa. 1920-luvulla, ennen lopullista purkamista, narinkka sijaitsi Simonkentällä. Turussa vastaava tori sijaitsi Aninkaistenkadun varrella. Moni suomalainen näki ensimmäistä kertaa juutalaisen juuri narinkassa, ja niin monille muodostuikin juutalaisista kuva nimenomaan vaatejuutalaisina, jotka myivät halvalla vaatteita ja muuta kangastavaraa. Narinkka sääteli myös synagogan ja juutalaisten asuinpaikkojen sijainnin: narinkan ollessa Kruununhaassa asui suurin osa Helsingin juutalaisistakin alueella, ja kun narinkka muutti vuonna 1876 Simonpuistoon, seurasivat juutalaiset perässä.[10]

Juutalaisten elämä keskittyi voimakkaasti synagogan ympärille. Helsingin ensimmäinen rukoushuone oli perustettu jo 1830-luvulla Viaporiin, luonnollisesti sotilaiden tarpeisiin. Mantereen puolelle ensimmäinen rukoushuone perustettiin 1850-luvulla ja ensimmäinen synagoga 1870 Siltasaareen Langenin huvilaan palvelemaan kaupungin 226 juutalaista. Kaikkiaan Suomessa oli vuoden 1870 väestönlaskennan mukaan 460 juutalaista ja 1880-luvun alussa noin 800. Vuonna 1890 luku oli jo 1017, mutta kolmessa vuodessa määrä romahti 720 juutalaiseen, sillä tuolloin moni karkotettiin. Synagogan vuokran maksoi Venäjän valtio, sillä se oli keisari Nikolai I:n juutalaissotilaille ja heidän lapsilleen myöntämä etuoikeus. Toogarullan synagoga sai 1872. Seurakunnalla oli oma hautausmaa Lapinlahdessa sekä hautausapuyhdistys Chevra Kadisha.[11]

Kansalaisoikeusaloitteet säätyvaltiopäivillä

Juutalaisten ilmaantuminen Helsingin, Viipurin ja Turun kaduille vaikutti myös kaupunkilaisten mielipiteisiin. Alemmat yhteiskuntaluokat eivät Torvisen mukaan olleet 1800-luvulla juutalaisvastaisia saivathan ne juutalaisten narinkoista itselleen edullisia vaatteita. Sen sijaan osa virkamiehistä piti juutalaisia ongelmana: he pitivät tiukasti kiinni vanhoista juutalaiset torjuvista laeista, jotka autonomian myötä olivat Suomessa edelleen voimassa. Toisaalta, kuten Taimi Torvinen kirjoittaa, asennoitumiseen vaikutti aina jossain määrin myös se, katsottiinko toisen ryhmän vaarantavan omia etuja vai ei.[12]

Keskustelunavaukseen Suomen valtiopäivillä vaikutti suoraan entisen emämaan toiminta. Juutalaisille annettiin nimittäin kansalaisoikeudet Ruotsissa vuonna 1870, ja kahta vuotta myöhemmin kokoontuneilla Suomen valtiopäivillä Leo Mechelin teki porvarissäädyssä toivomusaloitteen juutalaisia koskeneiden poikkeussäännösten kumoamisesta, mutta hän ei kuitenkaan olisi antanut juutalaisille täysiä kansalaisoikeuksia. Mechelinin tarkoituksena näytti ainakin aloitteen sanamuodosta päätellen olleen juutalaisten aseman ja myös sivistystason kohottaminen. Säädyn yleinen välitusvaliokunta puolsi esitystä ja suositti muille säädyille, että keisarille tehtaisiin esitys juutalaisia koskevien uusien sääntöjen luomisesta. Vastustajien puheenvuoroista huolimatta porvarissääty hyväksyi valiokunnan ehdotuksen ääni n 25-6.[13]

Aatelissäädyn keskusteluissa Robert Ehrnrooth ja Robert von Kraemer kertoivat ulkomailla saamistaan huonoista kokemuksista juutalaisista. Sen sijaan päätoimittaja August Schauman ja professori Robert Montgomery kannattivat kansalaisoikeuksien myöntämistä juutalaisille. Tästä huolimatta aatelissääty kuitenkin hylkäsi anomusehdotuksen ääni n 38-29. Pappissäädyssä juuta­laisten oikeudet saivat odotetusti osakseen ankaraa vastustusta. Tuomiorovasti Thure Renvall, kirkkoherra Frans Snellman sekä professorit Axel Granfelt ja Georg Forsman vastustivat ankarasti kansalaisoikeuksien myöntämistä rahanahneille ja kieroille juutalaisille. Tuomiorovasti Aron Borg jopa katsoi, etteivät kristityt olleet vainonneet juutalaisia vaan painvastoin. Sen sijaan lääninrovasti Johan Hackzell, piispa Frans Schauman, tohtori Anders Hornborg, professori Carl von Essen, tuomiorovasti Alexander Borenius ja pastori Karl Öller kannattivat kansalaisoikeuksia. Kaksi viimeistä ihmetteli pappissäädyn osoittamaa suvaitsemattomuutta juutalaisia kohtaan. Puolustuspuheista huolimatta sääty päätti kuitenkin lopulta ääni n 20-12 hylätä esityksen.[14]

Talonpoikaissäädyn edustajista suurin osa katsoi, että juutalaisista oli maalle vain haittaa, ja niin sääty päätti selvänumeroisesti vastustaa lakiesitystä. Koska kolme säätyä vastusti ehdotusta, se raukesi automaattisesti. Anomusta käsiteltiin hyvin vahaisesti lehdistössä. Uusi Suometar painotti Agathon Meurmanin sanoja, joiden mukaan oli tarpeetonta tukea venäläisten laittomia asetuksia. Lehden linja oli siis autonomian puolustusta eikä se puuttunut itse kysymykseen. Morgonbladet käsitteli valtiopäiväkeskusteluja pääkirjoituksessaan 28. maaliskuuta 1872: lehti puolusti juutalaisten oikeuksia, koska myöntämällä näille oikeudet Suomi saisi lehden mielestä itsekin arvostusta maailmalla. Yhtä voimakas ellei voimakkaampikin oli Åbo Underrättelsenin näkemys juutalaisten oikeuksien lisäämisestä Suomessa. Muuten kysymys samoin kuin juutalais­ten asema yleensäkin jäi julkisuudessa vaille suurempaa huomiota.[15]

Vuoden 1877–1878 valtiopäivillä oli esillä senaatin laatima eriuskolaislakiehdotus. Sen toisena osana oli ei-kristinuskontunnustajia koskeva esitys, joka käytännössä tarkoitti juutalaisia. Lakiesitys annettiin säädyille, vaikka vuoden 1876 kirkolliskokous oli hylännyt sen; syynä hylkäämiseen oli paitsi juutalaisten uskonnollisen aseman tunnustamisen vastustus myös se, että ehdotus olisi antanut juutalaisille kansalaisoikeudet. tämä oikeus oli kuitenkin rajoitettu niin, ettei juutalaista olisi hyväksytty sellaiseen virkaan, jossa hän olisi käsitellyt kristillistä sielunhoitoa tai uskonnonopetusta. Lisäksi rabbiinit eivät olisi saaneet oikeutta avioliittojen hyväksymiseen ja seka-avioliitossa syntyvät lapset olisi pitänyt kasvattaa kristittyyn uskoon. Aateli ja porvarissääty olisivat hyväksyneet lakiehdotuksen, mutta se kaatui odotetusti papiston ja talonpoikien vastustukseen.[16]

Vuonna 1881 tapahtui merkittävä muutos Venäjän juutalaispolitiikassa. Tuona vuonna murhattiin tsaari Aleksanteri II, ja kun tämän teon tehneessä terroristiryhmässä oli myös eräs juutalaisnainen, purkautui venäläisissä piillyt juutalaisvastaisuus rajuna purkauksena. Yksi syy purkaukseen vaikuttaa olleen se, että juutalaiset olivat saaneet jalansijan venäläisessä yhteiskunnassa. Heitä työskenteli lääkäreinä, asianajajina, insinööreinä ja lehtimiehinä ja joidenkin väitteiden mukaan he näin ”veivät” töitä venäläisilta. Pogromit alkoivat Etelä- Venäjältä huhtikuussa 1881 ja etenivät kaupungista toiseen. Juutalaisia pahoinpideltiin ja heidän omaisuuttaan tuhottiin. Pogromien vielä jatkuessa Aleksanteri III antoi määräyksiä, joilla juutalaisten asumisoikeuksia, ammatinharjoitusta ja koulutusmahdollisuuksia rajoitettiin. Lopulta hallitus ryhtyi hillitsemään riehuntaa Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen vastalauseiden takia. Suoranaisena seurauksena pogromeista oli juutalaisten laajamittainen maastamuutto, jota Venäjän hallitus tuki. Nikolai II:n noustua valtaistuimelle vuonna 1894 jatkettiin juutalaisten oikeuksien kiristämistä. Lisäksi uusia pogromeja oli vuosina 1897 ja 1899.[17]

Juutalaiset nousivat jälleen Suomessa keskustelunaiheeksi vuoden 1882 valtiopäivillä, joilla Agathon Meurman teki talonpoikaissäädyssä anomusehdotuksen. siinä hän esitti, että juutalaissotilaiden oikeus asettua Suomeen poistettaisiin ja kaikki ilman laillista syytä täällä oleilevat juutalaiset kaskettaisiin pois. Sääty lähetti keskustelun jälkeen anomuksen yleiseen välitusvaliokuntaan, mutta tämä ei edes käsitellyt asiaa. Sen sijaan pappissäädyssä professorit Johan Runeberg ja Carl Estlander jättivät anomuksen kansalaisoikeuksien myöntämisestä juutalaisille. Sääty kuitenkin hylkäsi anomuksen murskaäänin 26–6.[18]

Senaatin asettama komitea sai työnsä valmiiksi vuonna 1882. Se esitti juutalaisille tiukkoja oleskeluehtoja, mutta salli heille uskonnonvapauden: tämän seurauksena synagogat olisi pitänyt sallia Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin. Vaikka ehdotus olikin tiukka, vastustettiin sitä ankarasti muun muassa Uudessa Suomettaressa, jossa Agathon Meurman vaati, että joko juutalaisille annettaisiin täydet kansalaisoikeudet tai heidät karkotettaisiin maasta kokonaan. Hän kuitenkin varoitti, että kansa nousisi ”vierasta ainesta” vastaan. Senaatti pani komitean ehdotuksen syrjään ja valmisteli esityksen, joka sijoittui Georg Forsmanin juutalaisille kielteisen ja Leo Mechelin heille myönteisen ehdotuksen välille. Lakiesitys hautautui Pietariin vuoteen 1887 asti, jolloin keisari yksinkertaisesti jätti sen hyväksymättä.[19]

Kuten saattoi odottaa, äänekkäin juutalaisille myönnettäviä kansalaisoikeuksia vastustanut ryhmä olivat kauppiaat ja käsityölaiset ja heistä etenkin ne, jotka kävivät kauppaa vaatetavaroilla. Porvarissäädyn, joka valtiopäivillä kannatti juutalaisille myönnettäviä kansalaisoikeuksia, edustajina oli muun muassa toimittajia ja suuria kauppiaita, jotka olivat liberaalimpia juutalaisia kohtaan kuin pikkukauppiaat, jotka pelkäsivät asemiensa puolesta. Samat ryhmät olivat Ruotsissa vastustaneet juutalaisten kansalaisoikeuksia pitkin 1800-lukua. Viipurissa vuonna 1883 pidetyillä kauppiaspäivillä Tampereen kauppiasyhdistyksen edustaja Carl Åkerlund maalaili kauhukuvia siitä, miten juutalaiset tulisivat toimimaan Suomen etua vastaan, jos heille annettaisiin kansalaisoikeudet. Vastaesityksen teki kirjakauppias Walter Hoving, joka pyysi, ettei alustusta käsiteltäisi lainkaan kokouksessa. Näin myös päätettiin ääni n 20-12. Uusi Suometar valitti, ettei Tampereen kauppiasyhdistyksen aloitetta hyväksytty: lehdessä ennustettiin juutalaisten määrän Helsingissä kohoavan sadassa vuodessa jopa puoleen miljoonaan![20]

Vuonna 1884 Helsingin maistraatti kielsi juutalaisilta kaupankäynnin seuraavana vuonna, siis vuonna 1885, koska maistraatin tulkinnan mukaan uusi elinkeinolaki oli kumonnut vuoden 1869 asetuksen. Vuoden 1885 valtiopäivien alla monet suomenkieliset lehdet kirjoittivat juutalaisvaarasta. Kauppiaspiireissä pelattiin juutalaisten aiheuttamaa kilpailua: esimerkiksi Turussa paikalliset kauppiaat ja käsityölaiset pitivät kokouksen, jonka seurauksena porvarissäädylle päätettiin lähettää kirjelmä. Allekirjoittajia oli kolmesataa, ja he kaikki olivat ruotsinkielisiä. Kirjelmässä valitettiin, että juutalaiset kauppiaat olivat ryhtyneet harjoittamaan laajempaa toimintaa kuin mitä vuoden 1869 asetus heille salli. Kirjelmän mukaan heidän tuotteensa olivat ala-arvoisia ja he houkuttelivat halvoilla hinnoilla työväkeä ja rahvasta. Siksi kirjoittavat vaativat, että maassa jo olevat juutalaiset velvoitettaisiin pysymään asetuksen heille määräämissä rajoissa ja ettei uusille juutalaisille myönnettäisi elinkeinolupia. sekä Abo Tidningen että Nya Pressen vastustivat kirjelmää: jälkimmäisessä arveltiin, että jatkossa samoin voisi käydä kaikille, ”jotka eivät polveudu turaanilaisista”.[21] Turaanilaisväite liittyi Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen väitteeseen, jonka mukaan suomalaiset polveutuivat muinaisesta turaanilaisesta heimosta.[22]

Vuoden 1885 valtiopäivien aluksi Agathon Meurman esitti kolmen vuoden takaisen anomuksensa, vieläpä jyrkennettynä. Anomus päättyi esitykseen, että keisarilta anottaisiin esitystä juutalaisista ja että jos sitä ei saataisi, hallitus pitäisi voimassa vuoden 1782 ohjesäännön. Oli selvää, et­tei keisarin esitystä ehdittäisi saada valtiopäivien kuluessa, joten juutalaiset jouduttaisiin poistamaan maasta vanhan ohjesäännön mukaisesti. Tilanteen teki juutalaisille huolestuttavaksi se, että yleinen välitusvaliokunta hyväksyi ehdotuksen. Talonpoikaissääty oli hyväksynyt Meurmanin anomuksen, ja kahdeksan edustajaa vieläpä kertoi valitsijoidensa toivomuksen olevan, ettei juutalaisille annettaisi kansalaisoikeuksia. Sen sijaan pappissäädyssä esitettiin juutalaisten säädyille laatima kirjelmä, jonka tohtori Wilhelm Lagus luki. Kirjelmä oli vetoomus juutalaisten aseman puolesta ja sen sävy oli kovin anova. Silti pappissäädyn jäsenet eivät edes kosketelleet kirjelmää omissa puheenvuoroissaan. Esimerkiksi professori Jaakko Forsman kehotti unohtamaan kaiken sentimentaalisuuden ja ajattelemaan ainoastaan Isänmaan etua. Sääty paattikin lopulta ääni n 21-15 hyväksyä tohtori Johan Geitlinin ehdotuksen, että vuoden 1782 ohjesääntö pidetään voimassa siihen asti, kunnes uusi säätylaki saataisiin. Kun aateli ja porvaristo puolustivat juutalaisia, jäi kansalaisoikeuskysymys jälleen ratkaisematta.[23]

1880-luvun loppupuolella viranomaiset ryhtyivät tiukentamaan juutalaisia koskevia määräyksiä. Kesäkuussa 1886 annettiin julistus, joka muutti vuoden 1858 asetusta: entisillä juutalaissotilailla tuli tämän jälkeen olla keisarikunnan viranomaisten antama passi, jonka turvin he saivat olla Suomessa. tämä muutti juutalaisten asemaa myös kuvernöörien silmissä. Senaatti paattikin tammikuussa 1888 aloittaa juutalaisten karkotukset maasta. Ensimmäiset karkotusmääräykset annettiin joukolle helsinkiläisiä juutalaisia helmikuussa 1888: määräys koski kaikkiaan 16:ta perhettä, yhteensä 60:ta henkilöä. Määräyksen mukaan karkotuspaatoksen saaneilla oli vuosi aikaa poistua maasta. Suomen ruotsinkielinen lehdistö aloitti kampanjan karkotuksia vastaan, mutta esimerkiksi Uusi Suometar arvosti senaatin paatosta karkottaa juutalaiset. Kun myös ulkomaalainen lehdistö aloitti kirjoittelun asiasta, otti senaatti asian uudelleen esille.[24]

Senaatin istunnossa 29. maaliskuuta 1889 senaattori J. G. Sohlman esitti tietyille nimeltä mainituille juutalaisille ja heidän perheilleen oikeutta asua jatkossakin Suomessa. Lisäksi hän luetteli sallitut elinkeinot, jotka olivat suunnilleen samat kuin vuoden 1869 asetuksessa. Kuvernöörien tuli oli tarkkoina, ettei määräyksiä rikottaisi eikä muita juutalaisia päästettäisi maahan. Lisäksi mainittujen juutalaisten lapset saisivat asua maassa ainoastaan, jos asuivat kotona: jos esimer­kiksi poika lähti suorittamaan asepalvelusta Venäjälle, ei paluuta olisi. Senaattori Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen olisi halunnut laajentaa karkotettavien listaa ja senaattori Leo Mechelin puolestaan olisi halunnut lieventää rajoituksia, mutta molemmat ehdotukset hylättiin. Juutalaiset saivat tuolloin asua Helsingissä, Viipurissa, Turussa, Hameenlinnassa, Tampereella, Haminassa, Sortavalassa, Suistamossa, Impilahdella, Kuopiossa ja Vaasassa. Noilta paikkakunnilta sai muuttaa ai­noastaan Helsinkiin tai Viipuriin. Elinkeinoista maaseudun kauppa ja muilla kuin kotipaikkakunnalla olevat markkinat oli kielletty. Epäsiveellisyydestä, kerjäämisestä ja yleensä näiden määräysten rikkomisesta rangaistuksena oli karkotus: karkotuspaikkana oli alkuperäinen kotiseutu Venäjällä, mikä Suomessa syntyneillä tarkoitti isän tai peräti esi-isien kotiseutua.[25]

Asumisoikeuksia ja toimeentulomahdollisuuksia kavennettiin siis huomattavasti uusilla määräyksillä. Karkotuksen saaneet vetosivat senaattiin, joka saattoi hyväksyä tai hylätä kuvernöörin tekemän paatoksen perustelematta omaa paatostaan mitenkään. Monet karkotuksen saaneet eivät palanneetkaan Venäjälle, jonne heillä ei ollut enää mitään siteitä, vaan muuttivat esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Suomen juutalaisten lukumäärä laski muutamassa vuodessa vahan yli tuhannesta noin 700:aan. Vuoden 1889 sääntö oli muodollisesti voimassa aina kansalaisoikeuksien saamiseen asti. Käytännössä oleskelulupien suhteen joustettiin 1800-luvun loppupuolelta lahtien. Esimerkiksi avioliiton solmiminen ja näin muutto pois kotoa ei enää tuolloin ollut karkotusperuste. Samoin sotapalveluksensa Venäjällä suorittaneet saivat palata takaisin Suomeen.[26]

Juutalaislasten ja -nuorten koulutus oli eräille kristityille keino saada lapset käännytetyksi kristinuskoon. Esimerkiksi Helsinkiin perustettiin 1880-luvun alussa evankelinen juutalaiskoulu luvaten, ettei koulussa opeteta kristinuskoa. Lupaus ei kuitenkaan pitänyt, ja eräät käännytetyt juutalaisnuoret jopa kuljetettiin pois Suomesta. Juutalaisyhteisö vetosi viranomaisiin, ja lopulta kaksi ruotsinkielistä aatelisnaista saatiin tuomittua teoista raastuvanoikeudessa. Hovioikeus kuitenkin kumosi tuomion. Käännytystyö oli eräissä piireissä hyvin innokasta. Maahan jopa yritettiin perustaa Israelin lähetys Suomessa -nimistä yhdistystä, mutta se ei saanut senaatin hyväksyntää. Koska Suomessa tarjolla ollut koulutus ei ollut juutalaisnuorille sopivaa, anoivat Helsingin juutalaiset lupaa oman koulun perustamiseen. Koulu saikin luvan, ja se aloitti toimintansa syyskuussa 1893 Vladimirinkadulla. Oma koulu tuli seurakunnalle kalliiksi, mutta se sai tukea suomalaisilta, erityisesti maan ruotsinkielisilta. Ulkomainen tuki sai myös vastustusta osakseen, ja esimerkiksi kirkollisessa Vartija-lehdessä paheksuttiin varojenkeruuta.[27]

Suomalaisten juutalaismyönteisyydellä ja -vastaisuudella oli melko selkeät linjat poliittisessa elämässä. Valtiopäivillä porvaristo oli juutalaismyönteistä ja alkuaan juutalaisvastainen aateli muutti kantaansa ajan kuluessa. Sen sijaan papisto ja talonpojat pysyivät juutalaisvastaisina. Lehdistössä ruotsinkieliset olivat yleensä juutalaismyönteisiä ja suomenkieliset juutalaisvastaisia, joskin poikkeuksia yleislinjasta oli. Suomenkielisen lehdistön juutalaisvastaisuutta saattoi selittää Johan Snellmanin kansallisideologia sekä tuolloin voimakkaana riehunut kielisota, jossa juutalaiset liitettiin ruotsinkielisiin, koska moni heistä osasi Venäjän lisäksi ruotsia. Lisäksi suo­menkielisen sivistyneistön yhteydet Saksaan olivat vahvat ja Saksassa taas juutalaisvastaisuus oli voimakasta, kuten edellä on kerrottu. Toisaalta suhtautumiseen vaikutti perinteinen muukalaispelko sekä epäily juutalaisten taloudellisesta ylivoimasta. Toisaalta ruotsinkielisten juutalaismyönteisyyteen saattoi vaikuttaa heidän oma vähemmistöasemansa: he halusivat tukea toista vähemmistöä.[28]

Vuoden 1894 valtiopäiville juutalaiset jättivät varatuomari J. Svanljungin kautta anomuksen, jossa he pyysivät edelleen oikeutta asua Suomessa ja harjoittaa ammattejaan. Anomus ei johtanut mihinkään, sillä samanaikaisesti esitettiin kaksi anomusehdotusta juutalaisten asemasta Suomessa. Aatelissäädyssä varatuomari R. F. von Willebrand esitti, että Suomessa syntyneet tai maassa tietyn ajan asuneet juutalaiset saisivat Suomen kansalaisuuden. Sääty hyväksyi anomusehdotuksen, samoin kävi tohtori Axel Lillen porvarissäädyssä tekemälle anomusehdotukselle, joka oli sisällöltään hyvin samankaltainen kuin von Willebrandin tekemä. Lakivaliokunta myönsi, että juutalaisten asema maassa oli heikko, mutta koska muista maista oli kuulunut valituksia juutalaisista, ei valiokunta esittänyt kansalaisoikeuksia vaan ainoastaan maassa syntyneille ja pitkään asuneille juutalaisille oikeutta edelleen asua täällä ja harjoittaa elinkeinoa. Ainoas­taan papisto hyväksyi valiokunnan mietinnön. Valtiopäivät ehtivät päättyä, ennen kuin paatos saatiin tehtyä, ja niin hanke raukesi jälleen. tämä lopputulos herätti huomiota myös ulkomailla: esimerkiksi tanskalainen poliittinen kirjailija Ivar Berendsen totesi, ettei tulos ollut kunniaksi Suomen talonpoikaissäädylle.[29]

Juutalaisten senaatille tekemä anomus ei ollut johtanut tulokseen. Nya Pressen kysyikin joulukuussa 1894, oliko Suomella varaa tuhlata sivistyneen maailman kunnioitusta ja myötätuntoa. Erityisesti lehti vaati juutalaisten avioliittokiellon kumoamista, sillä jo 15 kihlaparia odotti avioliittolupaa. Senaatti ottikin asian käsittelyyn maaliskuussa 1895 ja hyväksyi neuvottelujen jälkeen senaattori Waldemar Enebergin esityksen juutalaisten aseman parantamisesta Suomessa. tämä ei kuitenkaan taaskaan johtanut mihinkään, sillä syyskuussa senaatti sai keisarilta hylkäävän ilmoituksen. Paatos oli pettymys niin juutalaisia puolustaville suomalaisille kuin juutalaisil­le itselleenkin.[30]

Suomalaisissa kulttuuripiireissäkin oli juutalaisvastaisuutta. Esimerkiksi Topelius oli sitä mieltä, että juutalaisten heikkouksiin kuuluivat antinationalismi, kosmopoliittisuus, materialismi ja Kristuksen kieltäminen. Juutalaiset tulisi saada käännytetyiksi kristinuskoon, jolloin nämä Topeliuksen mielestä ohjaisivat muutkin kansat pelastukseen. Topeliuksen käsitykseen juutalaisista vaikutti tutkija Nils-Erik Forsgårdin mukaan hänen uskonnollisuutensa syveneminen 1860-luvulta lahtien.[31]

Vuoden 1897 valtiopäivillä käsiteltiin porvarissäädyssä edustaja Axel Lillen uudelleen tekemä esitys kansalaisoikeuksien myöntämisestä. Lakivaliokunta pehmensi esitystä niin, ettei siinä enää puhuttu kansalaisoikeuksista vaan pelkästään juutalaisten oikeuksista. sekä porvaris- että aatelissäädyssä hyväksyttiin kuitenkin esitykseen tehty vastalause, jossa kansalaisoikeudet olisi myönnetty. Papisto hyväksyi kuitenkin valiokunnan esityksen, joka olisi lisännyt juutalaisten oikeuksiin ainoastaan avioliitto-oikeuden sekä luvan synagogien perustamiseen; talonpoikaissääty ei edelleenkään hyväksynyt juutalaisille mitään oikeuksia. Lakivaliokunta esitti jälleen alkuperäisen ehdotuksen hyväksymistä, minkä talonpoikaissäätyä lukuun ottamatta muut säädyt hyväksyivät sen. Koska talonpoikaissääty oli kuitenkin käsitellyt asian, pystyi senaatti antamaan esityksen valtiopäiville. Senaatti asetti valiokunnan valmistelemaan asiaa helmikuussa 1899, mutta Suomen valtiollisen aseman muuttuminen esti jälleen hankkeen etenemisen. Säätyvaltiopäivillä ei tämän jälkeen asiaan enää palattu.[32]

Vaikka juutalaisten asema Suomessa oli oikeudellisesti huono, sai se silti muun muassa Helsingin räätälimestarit tekemään valituksen prokuraattorille. Toukokuussa 1897 lähetetyssä kirjeessä he valittivat juutalaisten kilpailevan häiritsevällä tavalla. Juutalaiset myivät Helsingin hienoimmalla kadulla tarkoittaa ilmeisesti Heikinkatua eli nykyistä Mannerheimintietä -, ja se oli valittajista vaaraksi kotimaisille elinkeinonharjoittajille. Valitus ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Juutalaisten toiminnan haitallisuutta korostivat myös heinäkuussa 1897 Tampereelle kokoontuneet vaatetusalan työntekijät sekä elokuussa 1897 Helsingin suutarit. Nämä valitukset johtuivat siitä, että juutalaiset olivat laajentaneet elinkeinonharjoitustaan narinkan ulkopuolelle perustamalla esimerkiksi ompelimoja, jotka pian laajenivat pukutehtaiksi ja tukkukaupoiksi eivätkä viranomaiset olleet puuttuneet toiminnan laajentumiseen.[33]

Juutalaiset alkoivat näkyä muutenkin hiukan enemmän yhteiskunnassa. Helsingin juutalainen seurakunta sai oman tontin Malminkadulta, ja sinne nousi synagoga vuonna 1906. Seurakunta sai myös oman hautausmaan Hietaniemeen vuonna 1896. Turkuun rakennettiin oma synagoga vuonna 1912. Suomi oli myös Venäjältä paenneiden juutalaispakolaisten läpikulkumaa heidän matkallaan uudelle mantereelle. Juutalaiset pakenivat Venäjällä 1903 jälleen alkaneita pogromeja. Venäjällä alkoi vallankumouksellinen liikehdintä Venäjän-Japanin sodan seurauksena. Myös juutalaiset osallistuivat tähän liikehdintään paitsi vallankumouksellisissa ryhmissä myös sionistisen liikkeen parissa. Suomeen perustettiin oma sionistinen ryhmä minkä lisäksi Suomessa järjestettiin vuonna 1906 Venäjän sionistien konferenssi.[34]

Kansalaisoikeuskysymys eduskunnassa

Vuonna 1906 voimaan tulleen eduskuntauudistuksen jälkeen myös Suomen juutalaiset ryhtyivät aktiivisesti ajamaan etujaan. Aiempien vetoomusten ja kirjelmien sijaan he osallistuivat kansalaiskokouksiin ja pyrkivät saamaan itselleen kansalaisoikeudet. Monissa näissä kansalaiskokouksissa puhujana toimi viipurilainen ylioppilas Santeri Jacobsson. Kokouksia järjestettiin useita vuosina 1905–1907, ja kaikista niistä lähti senaatille ponsi, jossa vaadittiin kansalaisoikeuksia juutalaisille. Toisaalta myös kansalaisoikeuksien vastustajat olivat aktiivisia: esimerkik­si helmikuussa 1907 pidettiin Lappeenrannassa vaatturialan työnantajien kokous, jossa vastustettiin ankarasti kansalaisoikeuksien myöntämistä juutalaisille. Toisaalta juutalaisystävällisyydellä tehtiin myös politiikkaa: eduskuntavaalien yhteydessä sosiaalidemokraatit koettivat vedota juutalaisiin saadakseen heidät puolelleen.[35]

Ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen juutalaisten tulevaisuus näytti hyvältä, sillä heihin myötämielisesti suhtautuvat edustajat tällaisiksi voidaan laskea sosiaalidemokraatit sekä ruotsalaisen kansanpuolueen ja nuorsuomalaisen puoleen edustajat saivat kaikkiaan 130 paikkaa. Vaikka ensimmäisellä eduskunnalla oli käsiteltävänään monia Suomen yhteiskuntaelämän kannalta keskeisiä asioita, kuten hallitusmuotokysymys, nousi juutalaisten asema esille senaatissa jo toukokuussa 1907. Senaatti antoi lainvalmistelukunnan tarkastettavaksi juutalaisten kansalaisoikeuksia, oleskelua ja ammatinharjoitusta koskevat säädökset. Lisäksi sosiaalidemokraattien edustajat tekivät eduskunnalle anomusehdotuksen kansalaisoikeuksien myöntämisestä juutalaisille. Suomen asema muuttui kuitenkin syksyllä 1907, kun Venäjä kiristi jälleen otettaan Suomessa. Kun lisäksi maahan saapui Venäjältä paenneita juutalaisia, saivat juutalaisten vastustajat lisäsyyn arvostelulleen. Näitä pakolaisia aiottiin ryhtyä palauttamaan, mutta erityisesti sosiaalidemokraatit ryhtyivät heidän puolestapuhujikseen. Lopulta karkotuksista luovuttiin.[36]

Kun eduskunta jälleen kokoontui helmikuussa 1908, esittivät sosiaalidemokraatit kansalaisoi­keuksien myöntämistä juutalaisille, mutta tällä kertaa hanke hautautui perustuslakivaliokuntaan. Sosiaalidemokraattien aktiivisuutta asiassa pelästyttiin, ja Helsingin Seurahuoneella järjestettiinkin Suomen liikemiesyhdistyksen aloitteesta toukokuussa 1908 yleinen kokous kauppiaille ja teollisuudenharjoittajille. Kokouksen puheenjohtajana toimi vanhasuomalainen kauppakoulun rehtori Kyösti Järvinen ja sihteerinä nuorsuomalainen tuleva kansanedustaja Heikki Ritavuori. Kaikki kokouksessa esitetyt puheenvuorot olivat juutalaisvastaisia, ja kokous esitti senaatille, ettei juutalaisille saisi myöntää kansalaisoikeuksia ja että viranomaisten pitäisi valvoa juutalaisten harjoittamaa liiketoimintaa, etteivät he ylittäisi heillä tuolloin lain mukaan olleita oikeuksia. Kokous sai aikaan vastakokouksia: esimerkiksi Koiton talossa Helsingissä pidettiin viikko liikemiesten kokouksen jälkeen keskustelutilaisuus, jossa paheksuttiin Suomen juutalaisia koskevaa lainsäädäntöä ja kehotettiin hallitusta valmistelemaan eduskunnalle annettavaksi lakiesitys kansalaisoikeuksien myöntämisestä juutalaisille.[37]

Kun uusi eduskunta kokoontui elokuussa 1908, oli Suomen asema jälleen muuttunut. Kesäkuun alussa oli annettu määräys, jolla kaikki Suomea koskevat lainsäädäntöjä hallintoasiat oli alistettu Venäjän ministerineuvoston tarkastettaviksi. Näilläkin valtiopäivillä esitettiin tällä kertaa sosiaalidemokraatti Matti Airolan johdolla tehty anomusehdotus kansalaisoikeuksista juutalaisille, mutta se ei edennyt kovin pitkälle. Juutalaisten asema oikeastaan heikkeni, kun viranomaiset ryhtyivät jälleen tiukemmin valvomaan heidän toimiaan: loppuvuodesta 1908 hylättiin 30 juutalaisperheen oleskelulupa-anomukset. tällä kertaa juutalaiset ryhtyivät aktiivisesti puolustamaan etujaan. Suomeen perustettiin yhdistys edistämään juutalaisemansipaatiota, ja lyhyen aikaa Viipurissa ilmestyi Santeri Jacobssonin toimittama lehti Suomen juutalainen Den finska juden. Lisäksi tohtori Abraham Engel ja maisteri Israel Schur kirjoittivat ulkomaalaisiin juutalaislehtiin Suomen juutalaisten tilanteesta ne toimivat siis samalla tavoin kuin suomalaiset ylipäänsä kirjoittaessaan Venäjän sortopolitiikasta vuosina 1899 ja 1910. Näin saatiinkin ulkomaailman huomio kiinnitettyä Suomen juutalaisten asemaan, sillä esimerkiksi saksalaisissa, englantilaisissa ja yhdysvaltalaisissa lehdissä kirjoitettiin Suomen juutalaisten asemasta ja karkotuksista. Suomessa asui vuonna 1908 kaikkiaan noin 1 200 juutalaista.[38] [39]

Lainvalmistelukunta teki maaliskuussa 1909 senaatille asetusehdotuksen, jossa esitettiin, että juutalainen saisi hakemuksesta kansalaisoikeudet, jos oli maassa syntynyt ja täysi-ikäiseksi saakka maassa asunut tai jos oli oleskellut maassa vähintään kymmenen vuotta. Työmies-lehti piti ehdotusta riittämättömänä mutta Suomen ruotsinkielinen lehdistö suurin piirtein kohtuullisena. Esitys sai luonnollisesti myös vastustajat liikkeelle. Viipurissa jätettiin läänin kuvernöörille ja kaupunginvaltuustolle anomus, jossa toivottiin juutalaisten elinkeinoja asumismahdollisuuksien supistamista Viipurin kaupungissa. Lisäksi Uusi Suometar väitti, että juutalaiset olivat vallanneet kokonaisia liikealoja ja ettei heitä voisi hyväksyä maan kansalaisiksi, koska he harjoittivat maata mustamaalaavaa propagandaa ulkomaalaisissa lehdissä.[40]

Kesäkuussa 1909 eräät ruotsalaisen kansanpuolueen edustajat jättivät anomusehdotuksen, jossa he esittivät kansalaisoikeuksien myöntämistä juutalaisille. Perustuslakivaliokunta esitti anomuksen pohjalta, että eduskunnalle annettaisiin lakiesitys mooseksenuskoisten, kuten juutalaisia tuolloin useimmiten kutsuttiin, oikeudesta oleskella Suomessa ja harjoittaa elinkeinojaan sekä ehdoista, joilla he pääsisivät Suomen kansalaisiksi. Mietinnön saavuttua eduskunnan käsiteltäväksi marraskuussa 1909 sai se aikaan vilkkaan keskustelun sekä ehdotuksen puolesta, että sitä vastaan. Eräissä puheenvuoroissa muistutettiin Suomen itsensä käyvän kamppailua Venäjän harjoittamaa sortoa vastaan ja huomautettiin, että juutalaisten tilanne Suomessa oli hyvin samankaltainen. Eduskunta päätti lopulta ääni n 112–43 suomalaisen puolueen edelleen vastustaessa pyytää hallitsijalta lakia kansalaisoikeuksien myöntämiseksi juutalaisille.[41]

Suomen tilanne muuttui kuitenkin taas, ennen kuin asia edes saatiin käsittelyyn Pietarissa. Venäjän keisari Nikolai II hyväksyi 30. lokakuuta 1910 lain, jolla yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö ulotettiin Suomeen. Kun Venäjän duumassa käsiteltiin vuonna 1911 venäläisten oikeuksia Suo­messa, nousivat samalla esille Venäjän juutalaisille annettavat yhtäläiset oikeudet Suomessa. Tätä pidettiin muun muassa Helsingin Sanomissa Suomen juutalaisten provosoivana tekona, mutta Suomen juutalaisten lähetystö kertoi duuman juutalaisedustajille Pietarissa, etteivät he perustelleet kansalaisoikeuksia näin vaan vuonna 1909 tehdyn eduskunta-anomuksen pohjalta. Lähetystö kertoi, etteivät Suomen juutalaiset halunneet kansalaisoikeuksia Venäjän määräyksellä vaan Suomen eduskunnan päätöksellä. Hanke pysähtyi Venäjän duumaan. Myöskään venäläistetty senaatti ei ollut kiinnostunut juutalaisten oikeuksien lisäämisestä Suomessa.[42]

Juutalaisten asema Suomessa kehittyi kuitenkin myös ilman kansalaisuuden suomaa varmuutta. Maahan oli perustettu juutalaisten yhdistyksiä, ja ensimmäisenä juutalaisena Isak Pergamon suoritti yliopistollisen tutkinnon vuonna 1911, jolloin hän sai lääketieteen lisensiaatin arvon. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen kuitenkin heikensi juutalaisten asemaa. Venäjällä juutalaisia pidettiin epäluotettavina ja keskusvaltojen vakoojina, minkä seurauksena suuri joukko juutalaisia pakkosiirrettiin pois rintamalinjojen läheisyydestä. Venäläisten juutalaisia kohtaan tuntema epäluuloisuus levisi myös Suomeen, ja vuonna 1915 kiellettiin juutalaisilta oleskelu linnoitusalueiden ja Viipurin läänin huviloissa. Oleskelulupa-anomusten käsittely tiukentui, ja lopulta luetteloitiin maan juutalaiset ja selvitettiin, millä oikeudella kukin Suomessa asui. Juuta­laisia työskenteli tavarantoimittajina Venäjän armeijalle, ja eräitä heistä syytettiin hintojen korotuksista ja muista laittomuuksista. Näitä syytteitä ei kuitenkaan pystytty näyttämään toteen.[43]

Helmikuun vallankumous vuonna 1917 muutti juutalaisten aseman kertaheitolla Venäjällä. Juu­talaiset saivat Venäjällä täydet kansalaisoikeudet, mutta koska samanaikaisesti Suomeen oli palautettu autonomia ja oma lainsäädäntö, ei tämä muutos koskenut Suomen juutalaisia. Juutalais­ten asemaa yritettiin kuitenkin pontevasti muuttaa myös Suomessa. Ruotsissa juutalaiset olivat saaneet kansalaisoikeudet jo vuonna 1870 ja etelänaapuri Virossakin samaan aikaan kuin muuallakin Venäjällä, siis vuonna 1917.[44]

Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen edustaja K. H. Wiik jätti 27. huhtikuuta 1917 yhdessä 23 muun sosiaalidemokraattisen kansanedustajan kanssa esityksen kansalaisoikeuksien myöntämisestä juutalaisille. Eduskunta saikin 5. kesäkuuta esityksen numero kahdeksan, lain mooseksenuskoisista Suomessa. Keskusteluissa eduskunnassa ja valiokunnissa nousivat esiin muun muassa juutalainen teurastustapa, jota vastaan suomalaisen puolueen edustaja Ida Yrjö-Koskinen piti puheenvuoron. Monet kansalaisoikeuksia vastustaneet kansanedustajat olisivat myöntäneet kansalaisoikeudet maassa jo pitkään asuneille tai täällä syntyneille juutalaisille, mutta eivät enää mahdollisesti myöhemmin tänne tuleville. Jotkut edustajat myös puolustivat juutalaisia ja heidän oikeuksiaan. Viimeisessä kolmannen käsittelyn äänestyksessä 29. kesäkuuta 1917 laki hyväksyttiin ääni n 150–34.[45]

Lakia ei kuitenkaan koskaan vahvistettu, koska eduskunta hajotettiin, ja niin asiaan jouduttiin palaamaan joulukuussa 1917. Lakiesitys tuli ensimmäistä kertaa eduskuntaan 5. joulukuuta

1917.    Jälleen eduskunta- ja valiokuntakäsittelyjen yhteydessä esitettiin sekä juutalaisten kansalaisoikeuksia puolustavia että vastustavia puheenvuoroja. Kolmannessa käsittelyssä 22. joulu­kuuta 1917 lakiesitys hyväksyttiin murskaavin äänin 163-6, ja se astui voimaan 12. tammikuuta

1918.    Juutalaisten kansalaisoikeuksia puolustivat erityisesti sosiaalidemokraatit, mutta esimerkiksi suomalaisessa puolueessa ja sen pappisryhmässä oli sekä kansalaisoikeuksien kannattajia että niiden vastustajia.[46]

Suomen vähälukuisella juutalaisväestöllä oli puolustajia etenkin liberaaleissa keskiluokkaisissa piireissä ja sosiaalidemokraattien joukossa, mutta nämä eivät onnistuneet saamaan juutalaisille vielä autonomian aikana kansalaisoikeuksia. Vastustajia väestö muun muassa suomalaiskansallisesti ajattelevista, jotka pelkäsivät kansalaisoikeuksien heikentävän suomenkielisten asemaa juutalaisethän olivat tuolloin Venäjän-, jiddisin- tai ruotsinkielisiä. Pelkona lienee ollut se, että jos väitteiden mukaan ovelina kauppamiehinä ja maailmankansalaisina pidetyt juutalaiset saisivat kansalaisoikeudet, kaventuisi suomenkielisten asema entisestaan. Samoin pien- ja vaatekauppiaiden parissa tunnettiin huolta, koska pelattiin juutalaisten kansalaisoikeudet saatuaan valtaavan kaupan kokonaan. Se, mitä mieltä suurin osa suomalaisista oli autonomian aikana juutalaisista, ei ole varmaa mitä ilmeisimmin enemmistöä suomalaisista koko asia ei kiinnostanut lainkaan, kun kosketusta juutalaisiin ei ollut. Kun juutalaiset saivat kansalaisoikeudet Suomessa, asui maassa noin 1 400 juutalaista.


------------------------------------------------------------------------------


Viitteet:

[1] Torvinen 1989, 13-14.

[2] Kyseiset henkilöt eivät varsinaisesti olleet portugalilaisia, mutta tätä nimitystä on käytetty 1500-luvulla Portugalista karkotetuista juutalaisista ja heidän jälkeläisistään. Nämäkin viihdetaiteilijat olivat varsinai­sesti kotoisin joko Hollannista tai Hampurista. Harviainen 1989, 154.

[3] Harviainen 1998, 291-293; Harviainen 2000, 21-24; Korhonen 1996, 101; Torvinen 1989, 26.

[4] Harviainen 1989, 154-155.

[5] Harviainen 1989, 155.

[6] Torvinen 1989, 21-22.

[7] Torvinen 1989, 22-24.

[8] Halen 2000, koko teoksen nimiluettelot; Torvinen 1989, 26-27.

[9] Lundgren 2002b, 17; Torvinen 1989, 27-28.

[10] Torvinen 1989, 29-31; Lundgren 2002b, 17.

[11] Torvinen 1989, 30-31, 46, 62.

[12] Torvinen 1989, 31.

[13] Torvinen 1989, 32-35; Nordenstreng 1924, 32-34; Kriikku 1979, 9-13; Tuominen 1981, 509.

[14] Torvinen 1989, 35-38; Kriikku 1979, 13-25; Myllykoski-Lundgren 2005, 303; Tuominen 1981, 509; Wallendorff 1958, 10.

[15] Torvinen 1989, 39-42.

[16] Nordenstreng 1924, 35-36; Tuominen 1981, 35-36.

[17] Torvinen 1989, 42-44.

[18] Hytönen 1923, 132-133; Kriikku 1979, 27-41; Torvinen 1989, 45-48; Tuominen 1964, 262.

[19] Kriikku 1979, 43-44; Torvinen 1989, 48-49.

[20] Torvinen 1989, 50-51.

[21] Nordenstreng 1924, 36-37; Torvinen 1989, 52-53.

[22] Kemiläinen 1993, 81.

[23] Hytönen 1923, 159; Kriikku 1979, 47-62; Nordenstreng 1924, 36-37; Torvinen 1989, 53-58; Tuominen 1964, 263.

[24] Torvinen 1989, 59-60; Federley 1984, 22-23.

[25] Torvinen 1989, 60-61; Lundgren 2002b, 17.

[26] Torvinen 1989, 61-62.

[27] Torvinen 1989, 62-65.

[28] Torvinen 1989, 65-66.

[29] Nordenstreng 1924, 38-40; Torvinen 1989, 68-71; Kriikku 1979, 73-93; Tuominen 1964, 263.

[30] Torvinen 1989, 71-72.

[31] Forsgard 1998, 235-236.

[32] Nordenstreng 1924, 40-41; Torvinen 1989, 72-73; Kriikku 1979, 94-109; Tuominen 1964, 263-264.

[33] Torvinen 1989, 73-74, 78; Federley 1984, 26-28.

[34] Lundgren 2002b, 17; Torvinen 1989, 76-79.

[35] Torvinen 1989, 79-81; Federley 1984, 31-32. Oman lisänsä aiheeseen toi Santeri Jacobsson vuonna 1907 ilmestyneellä kirjallaan Esitelmiä juutalaiskysymyksestä. Jacobsson 1907.

[36] Torvinen 1989, 81-83; Federley 1984, 32; Salomaa 1966, 129-130; Tuominen 1958, 310-311.

[37] Torvinen 1989, 84-85; Federley 1984, 16-18.

[38] Torvinen 1989, 85-86; Federley 1984, 28-31.

[39] Torvinen 1989, 86-89; Federley 1984, 34, 44-48; Kuoppala 1982, 38-44; Tuominen 1958, 311.

[40] Torvinen 1989, 89-90; Federley 1984, 34-35.

[41] Torvinen 1989, 90-92; Federley 1984, 35-37; Tuominen 1958, 311-312.

[42] Torvinen 1989, 92-95.

[43] Torvinen 1989, 95-97.

[44] Torvinen 1989, 98; Valentin 1964, 106-107.

[45] Valtiopäivät 1917 pöytäkirjat 5.6.1917, 15.6.1917, 26.6.1917, 29.6.1917; Valtiopäivät 1917 asiakirjat I-III, hallituksen esitys 8; Torvinen 1989, 98—100. Eduskunnan äänestysluetteloita ei ole säilynyt vuoden 1917 osalta, joten eri kansanedustajien äänestyskäyttäytyminen jaa arvoitukseksi.

[46] Valtiopäivät 1917 II pöytäkirjat 5.12.1917, 10.12.1917, 18.12.1917, 19.12.1917, 22.12.1917; Valtiopäivät 1917 II asiakirjat I, hallituksenesitys 12; Torvinen 1989, 100-101.