Kaanaan maa
Kaanaa, historiallisessa ja raamatullisessa kirjallisuudessa eri tavoin määritelty alue, joka kuitenkin aina keskittyy nykyiseen Palestiinan alueeseen. Sen alkuperäisiä esi-israelilaisia asukkaita kutsuttiin kanaanilaisiksi. Nimet Kaanaa ja kanaanilainen esiintyvät kiilakirjoituksissa, egyptiläisissä ja foinikialaisissa kirjoituksissa noin 1400-luvulta eKr. lähtien sekä Vanhassa testamentissa. Näissä lähteissä "Kaanaa" viittaa joskus koko nykyiseen Palestiinan ja Syyrian kattavaan alueeseen, joskus vain Jordanjoen länsipuoliseen maahan ja joskus vain kaistaleeseen rannikkomaata Akresta (ʿAkko) pohjoiseen. Israelilaiset miehittivät ja valloittivat Kanaanin maan 2. vuosituhannen loppupuolella eKr. tai ehkä jo aiemmin, ja Raamattu perustelee tätä miehitystä samaistamalla Kanaanin luvattuun maahan, Jumalan israelilaisille lupaamaan maahan.
Termin alkuperä on kiistanalainen, mutta se saattaa juontua vanhasta seemiläisestä sanasta, joka tarkoittaa "punapurppuraa" ja viittaa alueella tuotettuun runsaaseen purppuraan tai karmiininpunaiseen väriaineeseen tai väriaineella värjättyyn villaan. Raamatun mukaan kanaanilaiset ovat 1. Mooseksen kirjassa (9:18) Haamin pojan ja Nooan pojanpojan Kanaanin jälkeläisiä.
Ihmisten asuminen Kanaanin rannikolla voidaan jäljittää paleoliittiselle ja mesoliittiselle ajalle, ja kaivaukset ovat paljastaneet, että Jerikon alueella oli vakiintunut yhteisö ja maatalouselinkeino jo 8000 eKr. mennessä. Laajempi asuttaminen kiinteisiin kaupunkeihin ja kyliin näyttää tapahtuneen vasta neoliittisella kaudella (n. 7000-4000 eKr.). Seuraavalle ajanjaksolle, jota kutsutaan kalikoliittiseksi kaudeksi (n. 4000-3000 eKr.), oli ominaista keramiikan ja kuparin käyttö sekä hakkaamattomista kivistä rakennetut talot, joiden seinät olivat savitiiliä.
Pronssin käyttöönotto varhaisella pronssikaudella (n. 3000-2000 eKr.) aiheutti kulttuurivallankumouksen, jolle oli tunnusomaista metallurgian kehittyminen ja maalattujen keramiikkatuotteiden väheneminen. Seemiläiset kansat ilmestyivät Kanaaniin ensimmäisen kerran tällä kaudella. Keskipronssikaudella (n. 2000-1550 eKr.) alkoi alueen kirjattu historia. Seemiläisistä amorilaisista, jotka tunkeutuivat Kaanaaniin koillisesta, tuli tämän ajanjakson aikana hallitseva väestönosa. Muita valloittajia olivat egyptiläiset ja hyksosit, aasialaisten kansojen ryhmä, joka näyttää muuttaneen alueelle Palestiinan pohjoispuolelta. Myös hurrialaiset (Vanhan testamentin hoorilaiset) tulivat Kanaaniin pohjoisesta.
Myöhäispronssikaudella (noin 1550-1200 eKr.) egyptiläiset hallitsivat pääasiassa Kanaanin aluetta, vaikka Anatolian heettiläiset kiistivätkin heidän valtansa.
Egyptin eteläisen Kanaanin herruus oli 1200-luvun loppuun mennessä eKr. heikentynyt, ja heettiläiset romahtivat pohjoisesta tulleiden vihollisten hyökkäyksen alla. Myöhäispronssikauden siirtyessä varhaisrautakauteen - todennäköisesti noin vuonna 1250 eKr. - israelilaiset saapuivat Kanaaniin ja asettuivat aluksi asumaan vuoristoon ja etelään. Kanaanilaiset vastustivat israelilaisten tunkeutumista ja pitivät edelleen hallussaan alueen vahvempia kaupunkeja. Seuraavalla vuosisadalla Kanaaniin tunkeutuivat edelleen filistealaiset, jotka näyttävät tulleen Kreetalta. Lopulta he perustivat Kanaanin etelärannikolle viiden kaupunkivaltion liittouman. Kuningas Daavidin johdolla (10. vuosisadalla eKr.) israelilaiset onnistuivat lopulta murtamaan filistealaisten vallan ja samalla kukistamaan alkuperäiset kanaanilaiset ja valtaamaan Jerusalemin kaupungin. Tämän jälkeen Kanaanista tuli käytännössä Israelin maa.
Nykyaikainen tieto Kanaanin historiasta ja kulttuurista on peräisin sekä arkeologisista kaivauksista että kirjallisista lähteistä. Pääasiassa 1900-luvulla tehdyissä kaivauksissa on kaivettu esiin monien tärkeiden kanaanilaisten kaupunkien jäänteitä, kuten Bet Sheʾan, Gezer, Hazor, Jeriko, Jerusalem, Laakish, Megiddo ja Sikem. Tärkeimmät kirjalliset lähteet alueen historiasta ovat Vanha testamentti, Syyrian pohjoisrannikolta muinaisen Ugaritin alueelta löydetyt Ras Shamran tekstit sekä Amarnan kirjeet, jotka ovat palestiinalaiskaupunkien ja syyrialaiskaupunkien maaherrojen egyptiläisille yliherroilleen 1300-luvulla eKr. lähettämiä kirjeitä.
Kanaan sijaitsi useiden kulttuurien risteyskohdassa, ja sen taide ja kirjallisuus kuvastavat koko sen kirjatun historian ajan monien elementtien sekoitusta: Egyptiläinen, mykeneläinen, kreetalainen, hurrialainen ja mesopotamialainen.
Kanaanilaisten kieltä voidaan ehkä parhaiten kuvata heprean arkaaiseksi muodoksi, joka on samassa suhteessa Vanhan testamentin hepreaan kuin Chaucerin kieli nykyenglantiin. Kanaanilaiset olivat myös ensimmäinen kansa, jonka tiedetään käyttäneen aakkosia. Arkeologit ovat löytäneet Lachiksen myöhäispronssikautisista kerrostumista kirjoitusmuodon, jonka useimmat tutkijat pitävät foinikialaisen ja sittemmin kreikkalaisen ja latinalaisen aakkoston alkulähteenä. He havaitsivat myös, että Ugaritissa oli käytössä erikoinen kiilakirjaimisto. Näiden innovaatioiden rinnalla käytettiin kuitenkin säännöllisesti Mesopotamian perinteistä tavuista kiilakirjaa.
Kanaan
Raamatun Tietosanasto
Heikki Palva
2. vuosituhannella eKr. Kanaanilla tarkoitettiin Välimeren koko itärannikkoa Egyptin rajoilta Kilikiaan asti, siis sekä Palestiinaa että Foinikiaa. Sillä oli vilkkaat yhteydet Kyprokselle ja aigeialaiseen kulttuuripiiriin. Se joutui myös paljon kosketuksiin Vähän-Aasian ja Mesopotamian kansojen sekä Egyptin kanssa. Lisäksi sillä oli luonnollinen yhteys Syyrian ja Palestiinan sisämaahan, mistä sen luoteisseemiläinen väestö jatkuvasti sai uutta verta.
15. vuosisadalla Egypti valtasi Palestiinan. Vieraan vallan alaisen maan väki alkoi harveta ja kulttuuri taantua. Rajan yli alkoi soluttautua muita luoteisseemiläisiä heimoja, pääasiassa heprealaisia ja aramealaisia, jotka vähitellen työnsivät kanaanilaiset rantakaistaleelle sekä harvoihin sisämaan kaupunkeihin. Kun vielä filistealaiset ottivat haltuunsa Palestiinan eteläisen rannikon, kanaanilaisille jäi Palestiinaan ja Syyrian sisämaahan hyvin vähän jalansijaa. Kanaanilaisten omaksi maaksi jäi vain Foinikian rannikko (ks. Foinikia). Israelilaisten Kanaaniin tuloa välittömästi edeltävästä kaudesta antavat hyvän kuvan Amarna-kirjeet (ks. Arkeologia, tekstilöydöt).
Vaikka kanaanilaiset joutuivat Palestiinassa väistymään israelilaisten tieltä ja osittain sulautuivat näihin, heidän kulttuurinsa jätti lähtemättömät jäljet Israelin kulttuuriin. Vanha testamentti kertoo varsinkin siitä katkerasta taistelusta, jota Jahve-uskonto joutui käymään kanaanilaista hedelmällisyyskulttia vastaan (ks. Baal).
Israelilaisen tradition mukaan Kanaan oli Haamin poika, Kusin, Misraimin ja Putin veli, 1 Moos. 9: 18s., 10: 6. Kanaanilaiset olivat israelilaisten tavoin seemiläisiä, mutta koska he olivat Egyptin naapureita ja poliittisesti kauan kuuluneet Egyptiin, heidät luokiteltiin haamilaisiksi. Se traditio, joka kertoo Nooan kironneen Kanaanin, on kaiketi peräisin maan valloituksen ajoilta, 9: 20-27.
Foinikia.
Noin vuoteen 1200 eKr. asti Välimeren itäpään rantakaistale oli kokonaan kanaanilaisten asuttama, mutta seuraavien parin vuosisadan kuluessa heidän alueensa supistui käsittämään vain Tyroksen ja Arvadin välisen rannikon, ts. nykyisen Libanonin rantakaistan sekä muutaman kymmenen kilometriä nykyistä Syyrian rannikkoa. Tätä aluetta sanotaan tavallisesti Foinikiaksi ja sen kanaanilaisia asukkaita foinikialaisiksi. Pohjoisen alueen valtasivat aramealaiset, eteläisen israelilaiset ja filistealaiset.
Foinikialaiset nimittivät itseään kanaanilaisiksi, joskus myös sidonilaisiksi, 1 Kun. 16: 31, Jes. 23: 11s. (Kanaan suomennettu Foinikiaksi). Foinikia on kreikankielinen nimi, joka johtuu purppurasimpukkaa merkitsevästä sanasta fo¼niks. Samaa lienee alkuaan merkinnyt seemiläinen nimi Kanaan.
Foinikia ei ollut milloinkaan yhtenäinen valtio, vaan ketju satamakaupunkeja ja niiden takaisia vuorenrinteitä, joiden puutarhat ja pellot saivat nauttia runsaista sateista ja vuorilta juoksevien purojen ja jokien vedestä.
Päinvastoin kuin Karmelin ja Egyptin välinen rannikko Foinikian ranta tarjosi lukuisia hyviä satamapoukamia. Kun Libanonin vuorijono lisäksi sulki tiet itään, Foinikiasta kehittyi merivalta. Siellä harjoitettiin tosin maanviljelystä ja puutarhanhoitoa sekä korkeatasoista käsiteollisuutta, mutta tärkeimmän sijan elinkeinoelämässä sai kauppa. Merkittävimmät kaupungit olivat Tyros, Sidon, Byblos (Gebal) ja Arvad, ennen 12. vuosisataa myös Ugarit. Ne kilpailivat keskenään, mutta eivät juuri yltyneet sotimaan. Vieraille valloittajille ne yleensä katsoivat parhaaksi maksaa veroa.
Egypti keräsi veroja Foinikian rannikolta 3. ja 2. vuosituhannella, ja noin vuosien 1200 ja 750 eKr. välillä ylin herruus oli Assyrialla. Tänä aikana Foinikian kukoistus nousi korkeimmilleen. Foinikia saavutti lähes yksinoikeuden Välimeren kauppaan. Siirtokuntia perustettiin Kyprokselle, Sisiliaan, Sardiniaan, Espanjaan ja Pohjois-Afrikkaan. Merkittävimmäksi näistä kohosi Tyroksen perustama Karthago, "Uusikaupunki".
Assyrian lujaotteinen hallinto ja hyvä tieverkosto antoivat foinikialaisille tilaisuuden käyttää tehokkaasti maailmanvallan suurta markkina-aluetta. Tänä aikana Foinikialla oli läheiset suhteet Israeliin, ks. Tyros, Salomo, Ahab. Assyria alkoi vuoden 750 eKr. vaiheilta asti entistä enemmän puuttua Foinikian asioihin. Kaupungit koettivat kapinoida, mutta suurvalta pystyi pitämään ne kurissa. Assyrian kukistuttua vuonna 612 ne saivat olla hetken vapaina, mutta joutuivat pian Uus-Babylonian komentoon.
TEKSTILOYDÖT.
Amarna-kirjeet.
Eräs egyptiläinen maalaisnainen löysi 1887 joukon nuolenpäin kirjoitettuja savitauluja Niilin itärannalta Kairon ja Luksorin välillä sijaitsevasta Tell el-ïAmârnasta, farao Ikhnatonin pääkaupungista. Savitaulut myytiin museoihin ja yksityisille ostajille, ja niin monet niistä jäivät vuosikymmeniksi tutkimatta. Kaivaukset paljastivat lisää tauluja ja nostivat löydettyjen tekstien lukumäärän 377:ään. Niiden havaittiin olevan peräisin Amenhotep III:n ja hänen poikansa Ikhnatonin arkistosta 1300-luvulta eKr. Lähes 300 niistä on kanaanilaisten kirjurien laatimia kirjeitä, joita Palestiinan, Foinikian ja eteläisen Syyrian vasallikuninkaat ovat lähettäneet faraolle. Kieli on Lähi-idän diplomaattikielenä yleisesti käytettyä akkadia, mutta täynnä kanaanilaisten kielten sanoja ja kieliopillisia muotoja.
Amarna-kirjeet osoittavat Mesopotamian vahvaa kulttuurivaikutusta lännen suuntaan. Ne kuvastavat elävästi Kanaanin olosuhteita israelilaisten maahan asettumisen aikoihin. Kirjeistä näkyy, että Egyptin ote oli löyhtynyt, lujaa keskushallintoa ei ollut, ja maa oli altis sisäisille levottomuuksille ja ulkopuolisille hyökkäyksille. Pienet kaupunkivaltiot nahistelivat keskenään; osapuolista oli tavallisesti toinen faraolle uskollinen, toinen kapinallinen. Ainakin tekosyynä tämä näyttää olleen yleinen: vihollinen leimattiin faraolle osoitetussa kirjeessä epäluotettavaksi. Sekasorron ja epäluulon ilmapiiristä saanee käsityksen muutaman kirjenäytteen perusteella:
EA n:o 244. Kuninkaalle, herralleni ja auringonjumalalleni, sano: Näin sanoo Biridija, kuninkaan uskollinen palvelija: Kuninkaan, herrani ja auringonjumalani, jalkojen juureen minä heittäydyn seitsemän ja taas seitsemän kertaa. Saatan kuninkaalle tiedoksi, että siitä asti kun jousimiehet palasivat (Egyptiin?), Lab'aju on pitänyt yllä vihollisuuksia minua vastaan. Emme voi kerätä puuvillaa emmekä voi mennä ulos kaupungin portista Lab'ajun takia, sillä hän on saanut tietää, ettet ole antanut meille jousimiehiä. Nyt hän on päättänyt vallata Megiddon. Siksi pyydän kuningasta suojelemaan kaupunkiaan, ettei Lab'aju saa sitä haltuunsa. Rutto ja taudit aiheuttavat kuolemaa kaupungissa. Pyydän kuningasta lähettämään sata miestä varuskunnasta suojelemaan kaupunkia, ettei Lab'aju saa sitä haltuunsa. Lab'ajulla ei toden totta ole muuta tarkoitusta. Hän pyrkii tuhoamaan Megiddon.
EA n:o 252. Kuninkaalle, herralleni, sano: Näin sanoo Lab'aju, palvelijasi. Heittäydyn herrani jalkojen juureen. Kun kirjoitit: "Ovatko ne vahvoja, jotka valtasivat kaupungin?", minä vastaan: "Kaupunki vallattiin taistellen, siitä huolimatta että he olivat valaehtoisesti suostuneet sopimaan, ja egyptiläinen upseeri oli kanssani ottamassa valan vastaan. Kaupunkini ja jumalani on riistetty minulta, ja nyt minua moititaan kuninkaan, herrani edessä." Sanon vielä, että kun keltiäisiä härnätään, ne eivät jätä asiaa sikseen, vaan ne purevat sen miehen kättä, joka niitä härnäsi. Epäröisinkö minä nyt, kun kaupungeistani kaksi on riistetty? Ja vielä, vaikka sinä sanoisit: "Nöyrry heidän edessään ja anna heidän Iyödä itseäsi", minä kuitenkin löisin takaisin viholliseni, ne miehet, jotka riistivät kaupunkini ja jumalani, nuo isäni ryöstäjät; totta vie minä löisin heidät takaisin.
EA n:o 280. Kuninkaalle, herralleni, kaikille jumalilleni, auringonjumalalleni, sano: Näin sanoo Suwardata, palvelijasi, tomu sinun jalkojesi alla: Kuninkaan, herrani, kaikkien jumalteni, auringonjumalani, jalkojen juureen minä heittäydyn seitsemän ja taas seitsemän kertaa. Kuningas, herrani, lähetti minut sotimaan Keilaa vastaan. Olen ryhtynyt sotaan ja menestynyt. Olen saanut kaupunkini taas haltuuni. Miksi Abdu-Heba kirjoitti Keilan miehille näin: "Ottakaa (minulta) hopeaa ja seuratkaa minua"? Herrani kuninkaan on hyvä tietää, että Abdu-Heba oli ottanut kaupungin minulta. Siksi pyydänkin, että herrani kuningas ottaa asiasta selvän, ja jos olen ottanut häneltä miehen tai edes yhden ainoan härän tai aasin, niin hän on oikeassa. Lab'aju, joka riisti meidän kaupunkimme, on tosin kuollut, mutta Abdu-Heba on uusi Lab'aju; hänkin riistää meiltä kaupunkeja. Sen tähden pyydän kuningasta ajattelemaan palvelijansa tilannetta. En tee mitään ennen kuin kuningas lähettää vastauksen palvelijalleen.
EA n:o 290. Kuninkaalle, herralleni, sano: Näin sanoo [Abdu]-Heba, palvelijasi: [Kuninkaan,] herrani, jalkojen juureen minä heittäydyn seitsemän ja taas seitsemän kertaa. Milkilu ja ßuwardata tekivät kuninkaan, herrani, maalle näin: He iskivät Geserin, Gatin ja Keilan joukkojen kimppuun, he ottivat Rubutun maan. Kuninkaan maa joutui apirujen haltuun. Mutta nyt myös Jerusalemin alueeseen kuuluva B÷t-Lahmi -niminen (Betlehem) kuninkaalle kuuluva kaupunki on siirtynyt Keilan miesten puolelle. Pyydän kuningastani kuuntelemaan Abdu-Hebaa, palvelijaasi, ja lähettämään jousimiehiä valtaamaan kuninkaalle kuuluvan maan takaisin kuninkaalle. Mutta ellei jousimiehiä saada, kuninkaan maa joutuu apirujen haltuun. Tämä on tapahtunut Milkilun ja ßuwardatan käskystä […] Siksi pyydän kuningastani pitämään huolen maastaan.
RA XIX. Kuninkaalle, herralleni ja auringonjumalalleni sano: Näin sanoo Biridija, kuninkaan luotettava palvelija: Kuninkaan, herrani ja auringonjumalani, jalkojen juureen minä heittäydyn seitsemän ja taas seitsemän kertaa. Saakoon kuningas tietää palvelijansa ja kaupunkinsa asioista. Teen töitä ßunaman kaupungissa ja tuon miehiä verotöihin, mutta luonani olevat aluepäälliköt eivät tee samalla tavalla kuin minä. He eivät tee töitä ßunaman kaupungissa eivätkä he tuo miehiä verotöihin, vaan minä yksin tuon miehiä verotöihin Japun (Jafo, Jaffa) kaupungista. He tulevat ßunamasta ja lisäksi Nuribdan kaupungista. Tämän haluan kuninkaan tietävän kaupunkinsa asioista.
(Vrt. 1 Moos. 49: 15). Kirjeen on kirjoittanut Megiddon päämies.
Abdu-Heba oli Egyptin kanaanilainen vasallikuningas Jerusalemissa. Apirut eli hapirut saattaisivat olla heprealaisia, mutta kun sama nimitys esiintyy mm. heettiläisissä ja Nuzin asiakirjoissa merkitsemässä eri tahoilta tulleita värvättyjä palkkasotureita, sitä ei tässäkään yhteydessä voi ilman muuta samastaa heprealaisiin. Asia erikseen on, olivatko nämä Kanaanin kapinallisia auttaneet apirut pääasiassa heprealaisten heimojen jäseniä.
EA n:o 320. Kuninkaalle, herralleni, kaikille jumalilleni, auringonjumalalleni, taivaalliselle auringonjumalalleni: Näin sanoo Widia, Askelonin päämies, palvelijasi, tomu jalkojesi alla, tallirenkisi: Kuninkaan, herrani, jalkojen juureen minä totisesti heittäydyn seitsemän ja taas seitsemän kertaa, sekä mahalleni että selälleni. Minä vartioin nyt hallussani olevaa kuninkaan omistamaa paikkaa, ja jokaikisen viestin, jonka kuningas, herrani, on minulle lähettänyt, olen tarkoin ottanut varteen. Kuka on se koira, joka ei kuule kuninkaan, herransa, auringonjumalan pojan, sanoja!
Palestiinan kaakkoiskolkka oli vuoristoa paremmin faraon valvonnassa. Askelonilla ei ollut vähäisintäkään poliittista liikkumavaraa, sillä Gazan egyptiläinen varuskunta oli vajaan 20 km:n päässä.
Kirje Tell el-Hesistä. (Kuninkaan) virkamiehelle sano: [Näin sanoo P]a'pu: Heittäydyn jalkojesi juureen. Sinun on hyvä tietää, että ßipti-Baïlu ja Zimreda ovat juonitelleet julkisesti. ßipti-Baïlu on sanonut Zimredalle: "Jaramun päämies kirjoitti minulle näin: 'Anna minulle kuusi jousta, kolme tikaria ja kolme miekkaa. Aion näet käydä kuninkaan maan kimppuun, ja sinä olet liitto laiseni.'" Kuitenkin hän torjuu (syytteet) majesteettirikoksesta (sanoen): "Se, joka vehkeilee kuningasta vastaan, on Pa'pu. Lähetä hänet minun eteeni." Nyt olen lähettänyt Rabi-Ilun tuomaan hänet (eteesi) tämän asian [takia.]
Baal
hepr. baïal "herra, haltija", kanaanilainen jumala, ilmojen ja säiden herra, josta maan kasvullisuus riippui. Baal oli hedelmällisyyden jumala, kaiken elävän ja kasvavan sielu, jolla oli useita eri ilmenemismuotoja. Eri paikoilla oli omat baalinsa, mutta toisaalta nämä kaikki kuuluivat samaan baal-kollektiiviin, joka oli taivaan jumala Baal (Ugaritin Baïal ß¡mÙm). Kultin pohjana oli luonnon vuotuista kiertokulkua esittävä myytti. Syksyllä baal kuoli ja virkosi taas keväällä eloon. Kulttipatsaana oli hakkaamaton tai karkeasti hakattu kivipatsas, miehinen seksisymboli, paikoin taas sonni. Palvontamenoilla varmistettiin vuodentulo, baalin herääminen, ja siksi niihin liittyi sukupuoliakti baalin papin ja kulttiin osallistuvan papittaren välillä. Myös palvojat voivat temppeliprostituoitujen kanssa päästä osallisiksi hedelmällisyyden jumalvoimasta.
Kanaanissa israelilaiset siirtyivät uuteen kulttuurimuotoon, maanviljelyyn, ja samalla he omaksuivat siihen kiinteästi kuuluvan hedelmällisyyskultin. Monet ajattelivat, että Israelin baal oli Jahve. Tällaista sekakulttia harjoitettiin Israelissa jo tuomarien aikana, Tuom. 2: 11-13, 6: 25-32. Sikemissä oli "liiton Baalin", Baal-Beritin temppeli, 8: 33, 9: 4. Erityisesti Baal-kultti sai jalansijaa pohjoisvaltakunnassa, jossa sitä suosi Ahabin puoliso Isebel, Tyroksen kuninkaan tytär. Jahven profeetat kamppailivat ankarasti sekä Baalia että sekakulttia vastaan. Taistelun ankaruutta kuvastaa kertomus Karmelin tapahtumista, 1 Kun. 16: 16-40. Toista suurta iskua Baal-kultille merkitsi Jehun vallankaappaus, jota Jahven profeetat tukivat, 2 Kun. 10: 18-28. Juudassa Baalia palvottiin erityisesti Isebelin tyttären Ataljan hallitessa, 2 Kun. 11: 18, sekä Manassen aikana, 21: 3. Arkeologisten tutkimusten perusteella näyttää siltä, että Jahve-uskonto sai ensin jalansijaa Israelin eteläisten heimojen keskuudessa ja että pohjoiset heimot, jotka jaetun kuningaskunnan aikana muodostivat Israelin, hyvin hitaasti omaksuivat monoteistisen uskonnon. Kansan enemmistö on harjoittanut kanaanilaista uskontoa ja siihen kuuluvaa Baal-kulttia.
Baal-kultin pahin vaara Israelin uskonnolle ei varmaankaan ollut ulkonaisissa menoissa, vaan käsitteiden sekaannuksessa. Kun Jahve helposti käsitettiin baalin tavoin henkilöityneeksi luonnonvoimaksi, jumalanpalveluksesta tuli toimitus, jonka tehtävänä oli taata luonnonvoimien suopeus. Tämä merkitsi luopumista Jahve-uskonnon eettisistä vaatimuksista ja selkeästi käsitetystä yksijumalaisuudesta.