Holokausti

Holokausti (< m.kreik holokauston, ’polttouhri’) oli natsi-Saksan suorittama järjestelmällinen juutalaisten kansanmurha toisen maailmansodan aikana.

Päävastuullinen kuuden miljoonan juutalaisen murhasta oli Saksan kansallissosialistinen hallitus, joka Adolf Hitlerin johdolla hallinnoi, sääteli ja ohjasi joukkotuhon etenemistä, mutta siihen osallistuivat aktiivisesti myös monet Saksan liittolaisista ja Saksan tai liittolaisten miehittämien alueiden yhteistyöhön ryhtynyt väestö.

Saksan juutalaiset olivat joutuneet natsien kiihtyvien sortotoimenpiteiden kohteeksi jo vuodesta 1933 alkaen, ja vainot levisivät Saksan miehittämille alueille toisen maailmansodan alettua. Päätöksen kansanmurhasta (”lopullinen ratkaisu”) saksalaiset tekivät vuoden 1941 lopulla, ja sitä alettiin toteuttaa järjestelmällisesti vuoden 1942 alusta. Aluksi juutalaisia oli teloitettu ampumalla. Sen osoittauduttua epäkäytännölliseksi saksalaiset perustivat Puolaan tuhoamisleirejä ja ryhtyivät kuljettamaan ghettoihin kokoamiaan juutalaisia niihin myrkkykaasulla tapettavaksi.

Holokausti loppui, kun Saksa joutui vetäytymään miehittämiltään alueilta sodan loppuvuosina 1944–1945. Syylliset asetettiin sodan jälkeen syytteeseen ja moni sai kuolemantuomion. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä holokaustista on tullut pahuuden mittari, jota vasten ihmisten ja valtioiden epämoraalisia tekoja mitataan. Holokaustin kansainvälistä muistopäivää vietetään vuosittain 27. tammikuuta.

Holokaustin yhteydessä surmattiin miljoonittain muitakin natsien heikompana ihmisaineksena pitämiä ihmisiä kuten slaaveja, romaneja ja kehitysvammaisia.

Tausta ja syyt

Juutalaisten joukkomurhan alullepanija oli Saksan valtakunnankansleriksi vuonna 1933 noussut Adolf Hitler. Hän oli vihannut juutalaisia syvästi ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Hitler uskoi juutalaisten salaliittoon, jonka avulla nämä pyrkivät hallitsemaan maailmaa ja kaivamaan maata kaikkien kansakuntien alta edistämällä sosialismia ja kommunismia sekä manipuloimalla taloutta. Hitler syytti myös juutalaisia sosialisteja Saksan häviöstä ensimmäisessä maailmansodassa ja uskoi juutalaisten valvovan Saksan vihollismaiden hallituksia.

Juutalaisviha eli antisemitismi oli ollut eri muodoissaan yleistä kautta Euroopan jo vuosisatojen ajan. Juutalaisia karsastettiin ja vainottiin etnisenä mutta epäilyttävästi kansainvälisenä ja siten mahdollisesti ”epäluotettavana” vähemmistönä, joka oli lisäksi näkyvästi edustettuna sosialistisissa ja kommunistisissa liikkeissä. Kristillisessä antisemitismissä juutalaisia pidettiin ”Kristuksen tappajina”. 
Teorioilla juutalaisten salaliitosta oli ollut kannatusta jo 1860-luvun loppupuolelta lähtien. Teoriat alettiin hyväksyä laajalti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mihin vaikutti paljon ranskalaisen väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirjojen leviäminen Venäjän ulkopuolelle. Saksassa antisemitismiä vahvisti myös juutalaisten hyvä menestys yhteiskunnassa, etenkin sanomalehtien ja kirjojen kustantajina, minkä vuoksi jotkut alkoivat puhua ”juutalaisesta vaikutuksesta”.

Juutalaisiin kohdistuvista epäluuloista huolimatta antisemitismi ei Saksassa ollut 1900-luvun alussa erityisen vakavaa verrattuna muihin Euroopan maihin. Itä-Euroopassa juutalaisia oli surmattu pogromeissa sadoin tuhansin, mutta Saksassa ei vakavaa väkivaltaa juutalaisia kohtaan juurikaan esiintynyt ennen Hitlerin valtaannousua 1933. Juutalaisia ei myöskään syrjitty lain edessä. Antisemitistisiä ennakkoluuloja ja vastenmielisyyttä juutalaisia kohtaan kuitenkin esiintyi, ja moni tavallinen saksalainen ei pitänyt juutalaisia oikeina saksalaisina. Antisemitismi oli yleistä yliopistoissa, ja myös usea kansalaisjärjestö kielsi jäsenyytensä juutalaisilta. Saksan dramaattisen poliittisen kehityksen johdosta maan eliitti alkoi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen kääntyä juutalaisvastaiseksi. Asiaan vaikutti Saksan raskas ja nöyryyttävä tappio sodassa sekä sosialistipuolueen nousu maan suurimmaksi. Myös Venäjän vallankumous 1917 vahvisti Saksassa antisemitismiä, sillä kommunismi ja bolševismi yhdistettiin juutalaisiin. Ensimmäinen maailmansota oli lisäksi kiihdyttänyt Saksan yhteiskunnallisia ja poliittisia ristiriitoja, ja maan tuore demokratia ei ollut vielä juurtunut kansalaisten ajatteluun. Saksan poliittisessa retoriikassa oli käytetty 1860-luvulta asti juutalaisvastaisuutta hyväksi kansankiihotuksessa. Ensimmäinen maailmansota oli lisäksi tuottanut maahan suuren joukon väkivallan karaisemia ja tappamaan valmiita miehiä, joista tuli myöhemmin holokaustin toimeenpanijoita.[9]

Tärkeä holokaustin mahdollistanut tekijä oli lisäksi rotuopillisen antisemitismin paluu, eli juutalaisten luokittelu muusta ihmiskunnasta biologisesti erilliseksi ryhmäksi. Hitlerin mukaan juutalaiset eivät olleet edes alempi rotu vaan ”epärotu”, ”vastarotu”. Opin mukaan juutalaiset olivat perintötekijöiltään taipuvaisia tuhoisaan käytökseen.

Suosituksi noussut sosiaalidarvinismin tulkinta katsoi ihmisten eriarvoisuuden olevan luonnollinen ja oikeutettu asia. Sitä käytettiin myös oikeutuksena sodalle, jossa ”ylemmät” kansat saivat valloittaa, riistää ja hävittää ”alempansa”. Negatiivinen eugeniikka eli rotuhygienia oikeutti natsi-Saksassa aluksi ”epäsopivien” kuten mielisairaiden pakkosteriloinnit ja myöhemmin joukkomurhat.

Holokausti oli mahdollinen myös vain siksi, koska Saksa menestyi toisen maailmansodan alkuvuosina 1939–1941 erittäin hyvin ja onnistui miehittämään läntisen Neuvostoliiton. Hitlerin toistuvat ulko- ja sisäpoliittiset voitot nostivat hänet kansan silmissä suorastaan jumalhahmoksi, jota seurattiin millaisiin tahansa tekoihin. Hitler ei yleensä itse sekaantunut arkipäiväisiin politiikan kysymyksiin, vaan juutalaiskysymyksessäkin eri tahot ja virastot työskentelivät itsenäisesti Hitlerin oletetun tahdon mukaisesti. Natsihallinnossa oli paljon jyrkkiä antisemiittejä, jotka toimivat oman aatteensa mukaisesti, toistensa kanssa kilpaillen holokaustin toteutuksessa.

Kuvassa:


Saksan miehittämä Eurooppa, 1942

Klikkaa kuvaa suurentaaksesi se!


Uhrit

Euroopan juutalaiset olivat kansanmurhan pääasiallinen kohde, ja joidenkin määritelmien mukaan holokausti tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa toisen maailmansodan aikana. Arviolta noin kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisista eli 5–7 miljoonaa kuoli holokaustissa. Noin kolme miljoonaa juutalaista surmattiin varsinaisilla tuhoamisleireillä, liikkuvat tuhoamisyksiköt (Einsatzgruppen) surmasivat noin miljoonan ja loput surmattiin ghetoissa tai näännytettiin tarkoituksella nälkään ja kovaan työhön työleireillä.

Juutalaisten lisäksi holokaustin yhteydessä tapettiin slaaveja kuten puolalaisia ja venäläisiä, neuvostoliittolaisia sotavankeja, romaneja, natsien aatteellisia vastustajia, vapaamuurareita, Jehovan todistajia, ruusuristiläisiä, mustia, homoseksuaaleja sekä eugeniikan eli rodunjalostuksen nimissä kehitysvammaisia ja psyykkisesti sairaita. Jos holokaustin määritelmään sisällytetään kaikki natsien järjestelmällisissä vainoissa kuolleet, nousee uhrien määrä arviosta riippuen 11–17 miljoonaan henkeen.

Uhrien määrän laskeminen on vaikeaa, sillä natseilta ei jäänyt sodanaikaista dokumenttia tapettujen määrästä. Uhrien määrät on arvioitu sodan jälkeen erilaisista dokumenteista ja väestötilastoista. United States Holocaust Memorial Museumin mukaan holokaustissa ja sen yhteydessä kuoli:

  • juutalaisia enintään 6 miljoonaa
  • neuvostoliittolaisia siviilejä noin 7 miljoonaa, joista 1,3 miljoonaa juutalaisia
  • neuvostoliittolaisia sotavankeja noin 3 miljoonaa, joista 50 000 juutalaisia
  • ei-juutalaisia puolalaisia siviilejä noin 1,8 miljoonaa
  • serbisiviilejä 312 000
  • vammaisia enintään 250 000
  • romaneja 196 000–220 000
  • Jehovan todistajia noin 1 900
  • rikollisia ja epäsosiaalisia vähintään 70 000
  • saksalaisten poliittisia vastustajia ja vastarintajoukkojen jäseniä tuntematon määrä
  • homoseksuaaleja satoja, ehkä tuhansia


Kansanmurhan valmistelu

Toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939 kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Heti sen jälkeen saksalaiset alkoivat koota valloittamiensa alueiden juutalaisia rautateiden varrella sijaitsevien kaupunkien ghettoihin väestönsiirtojen läpikulkupaikoiksi. Ghettojen asukkaita alettiin heinäkuusta 1942 alkaen siirtää tuhoamisleireille, mutta vielä sodan alussa ghetot olivat vasta täydellisen kansanmurhan välivaihe.

Yhtenä vaihtoehtona ”juutalaiskysymyksen” ratkaisuksi oli esitetty juutalaisten siirtämistä johonkin kaukana sijaitsevaan paikkaan. Etenkin Madagaskar-suunnitelmaa kehitettiin vakavissaan vuoden 1940 aikana. Tarkoituksena oli perustaa saarelle suurghetto, jonka huonoissa elinoloissa juutalaiset eivät selviäisi hengissä. Suunnitelmaan sisältyivät jo kaikki myöhempien kyyditys- ja tuhoamiskäytäntöjen ainekset. Koska Britannia ei antautunutkaan, Madagaskar-suunnitelmasta luovuttiin ja ”lopullisen ratkaisun” eli juutalaisten hävittämisen paikaksi valittiin Itä-Eurooppa.

Saksalaiset käyttivät sanoja ”asuttaminen”, ”raivaaminen” ja ”evakuointi” vielä vuosina 1939–1941 kirjaimellisesti. Sitä mukaa kun saksalaisten suunnitelmat radikalisoituivat, sanoista tuli vähitellen joukkomurhan synonyymeja. Juutalaisten kuolema alettiin ottaa kuljetussuunnitelmissa huomioon vuodesta 1941 alkaen. Menestyksellinen hyökkäys Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 aiheutti sen, että suunnaksi otettiin kansanmurha.

Järjestelmällinen tuhoaminen

Vuoden 1941 syksyyn mennessä Hitler oli päättänyt tuhota tyystin Euroopan juutalaiset, ja päätös lopullisesta ratkaisusta eli juutalaisten täydellisestä kansanmurhasta tehtiin

20.1.2022 tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun 15 korkea-arvoista natsi-Saksan hallituksen virkamiestä kokoontui 20.1.1942 kauniissa ja rauhallisessa huvilassa Wannseessa, Berliinin esikaupungissa Saksassa. Kokouksen asialistalla oli selvittää logistiikka lopullisen ratkaisun toteuttamiseksi: miten tappaa kaikki maailman juutalaiset.

Tammikuussa 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa useat natsijohtajat keskustelivat lopullisen ratkaisun toteutuksesta ja yksityiskohdista. Joukkoteloitukset oli havaittu epäkäytännöllisiksi, tekijöilleen rasittaviksi sekä vaikeasti salassa pidettäväksi. Sen vuoksi saksalaiset olivat alkaneet kokeilla vaihtoehtoisia tappomenetelmiä kuten myrkkykaasuja. Neuvostoliitosta ei enää suunniteltu keskeistä murhapaikkaa, vaan juutalaisten tuhoamisen painopiste siirrettiin Puolaan. Juutalaisia alettiin kuljettaa järjestelmällisesti ghetoista Puolaan rakennetuille tuhoamisleireille.

Noin puolet holokaustin aikana murhatusta kuudesta miljoonasta juutalaisesta kuoli SS:n ylläpitämillä tuhoamisleireillä, joita olivat Auschwitz-Birkenau, Bełżec, Chełmno, Majdanek, Sobibór ja Treblinka. Auschwitz-Birkenaussa ihmisiä surmattiin kaasukammioissa käyttämällä Zyklon B -nimistä kaasuuntuvaa valmistetta syyskuusta 1941 alkaen. Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan kaasukammioissa tuhoamiseen käytettiin bensiinimoottoreilla tai puukaasuttimilla tuotettua häkää. Juutalaisia kuoli runsaasti myös SS:n alaisuudessa toimineilla keskitys- ja työleireillä, joita olivat mm. Bergen-Belsen, Buchenwald, Dachau, Gross-Rosen, Ravensbrück ja Sachsenhausen. Juutalaisten ja muiden ihmisten surmaamiseen käytettiin lisäksi kaasuvaunuja. Ne olivat kuorma-autoja, joiden käyttämästä polttoaineesta syntynyt häkä johdettiin erillisiin suljettuihin kammioihin. Tällä tavoin surmattiin noin 700 000 ihmistä eri puolilla natsien hallitsemaa Eurooppaa.

Maittain

Sodan loppuun mennessä suurin osa Euroopan juutalaisväestöstä oli tapettu. Puolanjuutalaisista, joka ennen sotaa oli Euroopan suurin juutalaisvähemmistö, arvioidaan tapetun yli 90 prosenttia eli noin kolme miljoonaa. Tämän lisäksi murhattiin yli 70 prosenttia Kreikan, Jugoslavian, Unkarin, Liettuan, Alankomaiden, Slovakian ja Latvian juutalaisvähemmistöistä. Belgia, Romania, Luxemburg, Norja ja Viro menettivät juutalaisväestöstään noin puolet, Neuvostoliitto yli kolmanneksen sekä jopa Ranska ja Italia noin neljäsosan. Useimmissa näistä maista keskeisessä osassa juutalaisvainojen toteutuksessa olivat paikalliset kollaboraattorit (miehittäjän kanssa yhteistoiminnassa olleet), ja monesti jopa miehityksenalaisten hallintojen virkamiehet.

Viro oli ensimmäinen maa, jonka saksalaiset julistivat vapaaksi juutalaisista, mikä tapahtui helmikuussa 1942 kun maahan jääneet tuhat juutalaista oli ammuttu. Latviassa ja Liettuassa juutalaisia surmattiin paljon enemmän. Paikalliset osallistuivat tekoihin aktiivisesti, sillä juutalaisia syytettiin yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa miehitysaikana 1940–1941. Liettuassa vain kolme päivää hyökkäyksen alkamisen jälkeen Saksan turvallisuusjoukot kehottivat paikallisia puolisotilaallisia joukkoja toimeenpanemaan pogromin Kaunasissa ja 
1 500 juutalaista tapettiin yhdessä yössä.

Katso Suomen tilanne.

Ukrainassa oli 2,45 miljoonaa juutalaista, ja myös siellä paikalliset antisemiitit ja ryöstelijät tekivät innokkaasti likaista työtä saksalaisten puolesta. Kiovan lähellä sijaitsevassa Babi Jarissa saksalaiset Einsatzgruppenit toimeenpanivat 29. ja 30. syyskuuta 1941 joukkomurhan, jossa kuoli saksalaisten raporttien mukaan 33 771 juutalaista. Valko-Venäjän juutalaisista surmattiin 80 prosenttia.

Saksan liittolaisvaltiot

Saksan liittolaisvaltioista Romania, Kroatia ja Slovakia toteuttivat juutalaisten tuhoamista omista lähtökohdistaan käsin. Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Romania osallistui hyökkäykseen suurella armeijalla. Romanialaiset tappoivat vuoden aikana noin 300 000 juutalaista Neuvostoliitossa. Romanialaisten tappomenetelmät olivat niin raakoja, että Saksan armeija ja SS valittivat niistä toistuvasti. Romaniassakin maan diktaattori Ion Antonescu pani toimeen julmia vainoja kuten Iasin pogromin. Hän kuitenkin lopetti juutalaisvainot äkisti lokakuussa 1942 havaittuaan Saksan sotaonnen kääntyneen. Kaikkiaan Romania oli vastuussa noin 400 000 juutalaisen tuhoamisesta, Saksan jälkeen useammasta kuin mikään toinen maa.

Unkarin juutalaiset olivat viimeinen suuri juutalaisyhteisö, johon saksalaiset pääsivät käsiksi. Maassa oli vielä 725 000 juutalaista vuoden 1944 alussa, sillä Miklos Horthyn hallitus oli suojellut heitä. Saksan miehitettyä Unkarin maan juutalaisista 440 000 kuljetettiin Auschwitziin, ja heistä selvisi hengissä 60 000. Bulgaria vastusti juutalaistensa luovutusvaatimuksia koko sodan ajan, ja maassa olikin sodan jälkeen jopa enemmän juutalaisia kuin ennen sotaa. Bulgaria lähetti kuitenkin miehittämiensä Makedonian ja Traakian juutalaiset tuhoamisleireihin, eivätkä suojelleet maahan paenneita juutalaisia. Kreikan Thessalonikin kaikki 46 000 juutalaista tuhottiin Auschwitzissa vuoden 1943 aikana, minkä seurauksena kaupunki muuttui aavekaupungiksi.

Italian juutalaisista holokaustissa surmattiin vain 6 000–8 000 eli 20 prosenttia kaikista maan juutalaisista. Italian armeija jopa suojeli toiminta-alueensa juutalaisia eri maissa. Saksalaiset saattoivat aloittaa juutalaisten surmaamisen Italiassa vasta vuonna 1943 kun Benito Mussolini oli syösty vallasta.

Natsien keskitysleirit

Saksalaisten perustamat keskitysleirit toisen maailmansodan aikana. Tuhoamisleirit on merkitty vaaleanpunaisella, muun tyyppiset suuret keskitysleirit sinisellä. (Suurenna kuvat klikkaamalla niitä!)

Saksassa oli perustettu jo 1930-luvulla keskitysleirejä kansallissosialistisen työväenpuolueen poliittisten vastustajien internointia varten. Vaikka kaikilla leireillä kuoli vankeja, tuhoamistehokkuudeltaan suurimmat tuhoamisleirit olivat erityisasemassa vankien tuhoamisessa. Puolasta tuli merkittävä alue tuhoamisleiritoiminnalle.