"Palestiinalaiset" pakolaiset

Palestiinalaiset lähtivät kodeistaan vuosina 1947-48 monista eri syistä. Tuhannet varakkaat arabit lähtivät odottaessaan sotaa, ja tuhannet muut seurasivat arabijohtajien kehotuksia väistyä etenevien armeijoiden tieltä, kourallinen karkotettiin, mutta suurin osa yksinkertaisesti pakeni välttääkseen joutumasta taistelun ristituleen. Jos arabit olisivat hyväksyneet YK:n vuoden 1947 jakopäätöksen, yhdestäkään palestiinalaisesta ei olisi tullut pakolaista, ja Israelin rinnalla olisi nyt itsenäinen arabivaltio.

Arabien maastamuuton alku voidaan jäljittää välittömästi jakopäätöksen julkistamista seuranneisiin viikkoihin. Ensimmäisinä lähti noin 30 000 varakasta arabia, jotka ennakoivat tulevaa sotaa ja pakenivat naapurimaihin odottamaan sen loppua. Vähemmän varakkaat arabit Palestiinan sekalaisista kaupungeista muuttivat pelkästään arabien asuttamiin kaupunkeihin sukulaisten tai ystävien luokse.

Kaikki lähtijät odottivat täysin, että he voisivat palata koteihinsa arabien voitettua sodan ennenaikaisesti, kuten palestiinalainen kansallismielinen Aref el-Aref selitti vuoden 1948 sodan historiassaan:
Arabit luulivat voittavansa alle silmänräpäyksessä ja että siitä, kun arabijoukot ylittäisivät rajan, ei kestäisi kuin yksi tai kaksi päivää, kunnes kaikki siirtomaat olisi valloitettu ja vihollinen heittäisi aseensa maahan ja antautuisi heidän armoilleen.

Tammikuun 1948 loppuun mennessä maastamuutto oli niin hälyttävä, että Palestiinan arabien ylempi komitea pyysi naapurimaita kieltäytymään viisumeista näiltä pakolaisilta ja sulkemaan rajat heitä vastaan.

Samaan aikaan juutalaiset johtajat kehottivat arabeja jäämään Palestiinaan ja ryhtymään Israelin kansalaisiksi. Palestiinan juutalaisten kokous esitti tämän vetoomuksen 2. lokakuuta 1947:
Teemme kaiken voitavamme säilyttääkseen rauhan ja luodaksemme molemmille [juutalaisille ja arabeille] hyödyllisen yhteistyön. Juuri nyt, tässä ja nyt, Jerusalemista käsin, arabikansoja on kehotettava yhdistämään voimansa juutalaisuuden ja tulevan juutalaisvaltion kanssa ja työskentelemään rinta rinnan yhteisen hyvän, rauhan ja suvereenien tasavertaisten edistyksen puolesta.

Marraskuun 30. päivänä, jakoäänestyksen jälkeisenä päivänä, Juutalaistoimisto ilmoitti: "Tänään todistamiemme spontaanien juhlallisuuksien pääteema on yhteisömme halu pyrkiä rauhaan ja sen päättäväisyys saada aikaan hedelmällistä yhteistyötä arabien kanssa....."

Israelin itsenäisyysjulistuksessa, joka annettiin 14. toukokuuta 1948, kehotettiin myös palestiinalaisia jäämään koteihinsa ja tulemaan tasavertaisiksi kansalaisiksi uuteen valtioon:
Tahallisen hyökkäyksen keskellä kehotamme kuitenkin Israelin valtion arabiasukkaita säilyttämään rauhan tavat ja osallistumaan valtion kehittämiseen täysimääräisen ja tasa-arvoisen kansalaisuuden ja asianmukaisen edustuksen perusteella kaikissa sen elimissä ja toimielimissä....Ojennamme käden rauhassa ja naapuruudessa kaikille naapurivaltioille ja niiden kansoille ja kutsumme niitä yhteistyöhön itsenäisen juutalaiskansan kanssa kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Hyökkäys

Kun pelko ja kaaos levisi koko Palestiinaan, alkuvaiheen pakolaisten virta muuttui tulvaksi, ja heitä oli yli 200 000, kun väliaikainen hallitus julisti Israelin valtion itsenäiseksi.

Kun hyökkäys alkoi toukokuussa 1948, suurin osa Palestiinaan jääneistä arabeista lähti naapurimaihin. Yllättäen palestiinalaiset eivät toimineet sodassa strategisesti arvokkaana "viidentenä kolonnana", vaan he päättivät paeta muiden arabivaltioiden turvaan luottaen edelleen siihen, että he voisivat palata. Ajan johtava palestiinalainen nationalisti Musa Alami paljasti pakenevien arabien asenteen:

   Palestiinan arabit jättivät kotinsa, heidät hajotettiin ja he menettivät kaiken. Mutta jäljellä oli yksi vankka toivo: Arabiarmeijat olivat tulossa Palestiinaan pelastaakseen maan ja palauttaakseen asiat ennalleen, rangaistakseen hyökkääjää ja heittääkseen sortavan sionismin unelmineen ja vaaroineen mereen. Toukokuun 14. päivänä 1948 arabijoukot seisoivat Palestiinan rajoille johtavien teiden varrella ja toivottivat etenevät armeijat innokkaasti tervetulleiksi. Kului päiviä ja viikkoja, jotka riittivät pyhän tehtävän suorittamiseen, mutta arabijoukot eivät pelastaneet maata. Ne eivät tehneet mitään muuta kuin päästivät käsistään Akkon, Sarafandin, Lyddan, Ramlehin, Nazaretin, suurimman osan etelästä ja loput pohjoisesta. Sitten toivo pakeni (Middle East Journal, lokakuu 1949).

Kun taistelut levisivät alueille, jotka olivat aiemmin pysyneet rauhallisina, arabit alkoivat nähdä tappion mahdollisuuden. Kun mahdollisuus muuttui todellisuudeksi, arabien pako lisääntyi - yli 300 000 lähti 15. toukokuuta jälkeen - ja Israelin valtioon jäi noin 160 000 arabia.

Arabien pelkoa pahensivat luonnollisesti Deir Yassinin hyökkäystä seuranneet hirmutarinat. Alkuperäisväestöllä ei ollut johtajia, jotka olisivat voineet rauhoitella heitä; heidän puolestapuhujansa, kuten arabien ylempi komitea, toimivat naapurivaltioiden turvallisista paikoista käsin ja herättivät enemmänkin heidän pelkojaan kuin rauhoittivat heitä. Paikalliset sotilasjohtajat eivät juurikaan lohduttaneet heitä. Eräässä tapauksessa Safedin arabijoukkojen komentaja matkusti Damaskokseen. Seuraavana päivänä hänen joukkonsa vetäytyivät kaupungista. Kun asukkaat tajusivat olevansa puolustuskyvyttömiä, he pakenivat paniikissa. "Kun palestiinalaisten sotilaallinen voima murskattiin nopeasti ja dramaattisesti ja Haganah osoitti lähes kiistatonta ylivoimaa peräkkäisissä taisteluissa", Benny Morris totesi, "arabien moraali murtui ja antoi tilaa yleiselle, sokealle paniikille tai 'pakenemisen psykoosille', kuten eräässä IDF:n tiedusteluraportissa sanottiin."

Vaikka suurin osa arabeista oli lähtenyt marraskuuhun 1948 mennessä, oli vielä niitä, jotka päättivät lähteä vielä vihollisuuksien päättymisen jälkeenkin. Mielenkiintoinen tapaus oli 3 000 arabin evakuointi Falujasta, Tel Avivin ja Beersheban välissä sijaitsevasta kylästä:

   Tarkkailijat ovat sitä mieltä, että Israelin ja Egyptin välisen aselevon jälkeen arabiväestö olisi voinut jäädä maahan, jos sitä olisi neuvottu asianmukaisesti. He toteavat, että Israelin hallitus oli antanut takeet henkilö- ja omaisuudenturvasta. Egypti, Transjordania tai edes Yhdistyneiden Kansakuntien Palestiinan sovittelukomissio eivät kuitenkaan pyrkineet neuvomaan Faluja-arabien elämää suuntaan tai toiseen (New York Times, 4. maaliskuuta 1949).

Kuinka paljon pakolaisia?

Monet arabit väittävät, että 800 000-1 000 000 palestiinalaista joutui pakolaisiksi vuosina 1947-49. Viimeisin väestönlaskenta tehtiin vuonna 1945. Sen mukaan Israelissa asui pysyvästi vain 756 000 arabia. Marraskuun 30. päivänä 1947, jolloin YK äänesti jaosta, kokonaismäärä oli 809 100. Israelin hallituksen vuoden 1949 väestönlaskennan mukaan maassa asui sodan jälkeen 160 000 arabia. Tämä tarkoitti, että enintään 650 000 palestiinalaisarabista olisi voinut tulla pakolaisia. YK:n Palestiinaa käsittelevän välittäjän raportissa (syyskuusta 1948) päädyttiin vieläkin pienempään lukuun, 360 000:een. CIA:n arvio oli 330 000. Efraim Karsh julkaisi vuonna 2011 kyläkohtaisen analyysin, jossa päädyttiin arvioon 583 121 - 609 071.

Pakolaisista puhuttaessa viitataan aina palestiinalaisiin arabipakolaisiin ja jätetään huomiotta vuoden 1948 sodan aikana siirtymään joutuneet juutalaiset. Historioitsija Nurit Cohen-Levinovskyn mukaan 97 juutalaiskylää joutui hyökkäyksen kohteeksi ja vaurioitui, 11 näistä tuhoutui ja 6 valloitettiin, minkä seurauksena ainakin 60 000 juutalaista joutui pakolaisiksi. Määrää on arvioitu myös 70 000:ksi.

Palestiinan arabit saattoivat siirtyä toiseen Transjordanian hallinnassa olevaan Palestiinan osaan tai johonkin naapurivaltioon, mutta juutalaisilla ei ollut paikkaa, jonne paeta. He jäivät Israelin rajojen sisäpuolelle. Jotkut asuivat Israelin pakolaisleireillä (ma'abarot) - joihin uudet maahanmuuttajat majoitettiin.

Vaikka palestiinalaispakolaisten ahdingosta kuullaan paljon, arabivaltioista paenneista juutalaisista puhutaan vähän. Yhdessäkään YK:n yli 100:sta Lähi-idän konfliktia koskevasta päätöslauselmasta, joissa viitataan pakolaisiin, ei mainita arabimaiden juutalaisia.