Transjordania

Maantieteellisesti Transjordania käsittää Jordanjoen itäpuolisen alueen, joka ulottuu Jordanin lähteistä Hermonin lähellä sijaitsevalta alueelta Kuolleellemerelle. Jarmuk-joen pohjoispuolella olevaa aluetta (Golan ja Bašan) pidetään kuitenkin erillisenä kokonaisuutena, kun taas Kuolleenmeren itäpuolella oleva alue ja Araban alue Punaisen meren rannikolle asti kuuluu Transjordanian alueeseen.

Maantieteellisesti Transjordania muodostuu kolmesta pohjoisesta etelään kulkevasta alueesta: itäinen Jordanin laakso, laaksoon laskevat, länteen suuntautuvat ja sateiset rinteet sekä itään laskevat vuoret, jotka yhdistyvät aavikkosteppeihin. Poliittisesti Jordanian hašemiittisessa kuningaskunnassa Transjordanian alueen katsotaan käsittävän alueen, joka on aroa ja aavikkoa ja joka muodostaa laajan kaistaleen, joka yhtyy Irakiin ja erottaa Syyrian Saudi-Arabiasta.

Kuolleeseenmereen laskevat joet: Jarmuk, joka muodostaa alueen pohjoisrajan; Jabbok, joka erottaa Gileadin Ammonista ja Peraeasta; Nimrīn, joka on yleensä Moabin pohjoisraja; Arnon, joka on toisinaan Moabin raja; Zered, joka erottaa Moabin Edomista ja Seirin vuoristosta. Idässä Jordanin suuntainen vuoristo vaihtelee korkeudeltaan. Gileadin vuoret ovat edelleen metsäisiä; muinoin alue oli paljon tiheämmin metsittynyt, kuten Absalomin tarina osoittaa. On todisteita siitä, että itään päin ulottui laaja viljelyalue. Jerashin lähellä louhittiin rautaa ja Arabassa kuparia.

Historia

Noin sata vuotta ennen Exodusta Egyptistä Transjordania asuttivat ammonilaiset, mooabilaiset ja edomilaiset, jotka muodostivat vahvan valtakuntaketjun, jolla oli laajoja viljelysalueita ja tehokas rajavalvontalinnoitusjärjestelmä. Todennäköisesti 1300-luvun alussa eKr. Mooabin kimppuun hyökkäsi pohjoisesta Hesbonin amorilaisten kuningas Sihon, joka valloitti Mooabilta Arnonin pohjoispuolisen alueen. Erämaasta tulleiden israelilaisten oli erittäin vaikea ylittää Transjordania; lopulta he kulkivat Mooabin ja Edomin asuttujen alueiden itäpuolella; heidän voittonsa Sihonista antoi heille koko Jordanin laakson, Gileadin ja osan Mooabia. Tämä alue jaettiin Ruubenin (Arnonista Nimrīnin laaksoon), Gadin (eteläisestä Gileadista Jabbokiin ja Jordanin laaksoon) ja puolet Manassesta (Jabbokista pohjoiseen) heimoille.

Tuomarien aikana nämä heimot joutuivat Ammonin ja Mooabin kuninkaiden alaisuuteen, kunnes Daavid lopulta valloitti koko Transjordanian Punaisellemerelle asti. Salomon aikana israelilaisten hallitsema Transjordania järjestettiin kolmeen alueeseen, jotka olivat Ramot-Gilead, Mahanaim ja eteläinen Gilead (Gad; 1. Kun. 4:13-14, 19). Valtakunnan jakamisen jälkeen Ammon ja Mooab joutuivat Israelin ja Edom Juudan haltuun, mutta kaikki kolme saivat pian takaisin itsenäisyytensä. Kuten Mesan steelasta tiedetään, Omri valloitti Mooabin takaisin; se kapinoi Israelia vastaan Ahabin aikana ja sai lopulta itsenäisyytensä Omridien viimeisen kuninkaan Joramin aikana (851-842 eaa.; vrt. II Kun. 3). Myöhempinä aikoina Israel ei koskaan onnistunut nujertamaan Mooabia, joka Meshan aikana oli laajentanut rajojaan Jordanin laakson reunalle. Juudan kuninkaat onnistuivat kuitenkin hallitsemaan suuria osia Edomista yhdeksännellä vuosisadalla Joosafatin ja Jooramin aikana ja uudelleen kahdeksannella vuosisadalla Amasjan ja Ussian aikana.

Kristinusko sai varhain jalansijaa Transjordaniassa, kun Jerusalemin yhteisö muutti Pellaan vuonna 70 jKr. Bysantin aikana Transjordanian eteläosa liitettiin Palaestina III:een ja loput Arabiaan. Kaikkiin suuriin kaupunkeihin rakennettiin kirkkoja ja luostareita, ja piispat osallistuivat kirkolliskokouksiin.

Bysantin vallan viimeisinä vuosisatoina arabivaikutteet alueella olivat huomattavia. Ensimmäinen arabien ja bysanttilaisten välinen taistelu käytiin vuonna 629, vielä profeetta Muhammedin elinaikana, Transjordaniassa (Mu'tassa, lähellä Karakia). Lopullinen arabien valloitus tapahtui useassa vaiheessa: Transjordanian eteläosa vallattiin vuonna 630, Seirin ja Moabin vuoret vuonna 634 ja muu alue vuonna 635. Vuonna 636 käydyn Jarmuk-joen taistelun myötä arabien valta alueella vakiintui.

Osmanien aikana Transjordanian väestö oli alimmillaan, ja suurin osa Transjordanista jäi beduiinien haltuun, vaikka sulttaanit pitivät yllä näennäistä hallintoa läntisillä alueilla. Osmanien hallinto oli kuitenkin suurimman osan ajasta nimellistä. Transjordania pidettiin Syyrian ja Palestiinan takapihana, ja se koski ottomaaneja vain vuotuisen pyhiinvaelluksen aikana, sillä Damaskoksesta tuleva tärkein Hajj-karavaani joutui ylittämään sen matkalla Medinaan. Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla Abdul-Ḥamid II:n aikana aloitettiin uudelleenasuttaminen. Osmanit olivat laajentaneet suoraa hallintoaan Transjordaniaan. Karak, nimensä mukaisen sanjakin pääkaupunki, oli alueen suurin kaupunki, ja sen kuvernöörin toimivalta ulottui suurimpaan osaan Transjordaniaa. 

Paikallinen väestö lisääntyi, kun ottomaanit kannustivat Venäjän miehittämältä Kaukasukselta tulleita pakolaisia (vuosina 1861-64 ja myöhemmin vuosien 1877-78 turkkilais-venäläisen sodan jälkeen) muuttamaan Palestiinaan ja Transjordaniaan. Jälkimmäisessä he asettuivat asumaan Ammaniin, Zarqaan ja Jarashiin ja niiden ympäristöön.

Myös eurooppalaiset kiinnostuivat Transjordanianista 1800-luvulla yhä enemmän, pääasiassa arkeologisista ja historiallisista syistä: Burckhardt löysi Petran vuonna 1812 ja Seetzen Jarashin vuonna 1806. Palestiinan tutkimusrahaston sekä kristillisten kirkkojen ja lähetyssaarnaajien kiinnostus Transjordaniaa kohtaan johti 1800-luvun jälkipuoliskolla muun muassa Mesan steelen ja Madaban mosaiikkikartan löytymiseen. Vuosina 1900-08 ottomaanit rakensivat Hijazi-rautatien Damaskoksesta Medinaan. Noin kolmannes 1 200 kilometrin pituisesta radasta kulki Transjordanian läpi, mikä toi sen lähemmäksi Damaskoksen ja Istanbulin hallintokeskuksia, mutta aiheutti myös useita kapinoita Karakissa.


Palestiina ja Transjordan 1922 jälkeen. Kuvassa näkyy myös Damaskos - Medina rautatie.
Ison-Britannian mandaattialueen jako 1921-23. Transjordan: Alue erotettu ja suljettu juutalaisasutukselta 1921. Tumman ruskea (Golan): Luovutettu Syyrialle 1923 (Ranskan mandaatille). Vaalein alue: Alue, joka jäänyt juutalaisten kansalliseksi kodiksi.

Transjordanian emiraatti

Lontoon sopimus allekirjoitettiin Yhdistyneen kuningaskunnan ja Trans-Jordanin emiraatin välillä 22. maaliskuuta 1946.

Sopimus koski Transjordanin arabivaltion (virallisesti kirjoitettu nimellä Trans-Jordan) suvereniteettia ja itsenäisyyttä, joka tunnetaan nyt nimellä Transjordanin Hašemiitti kuningaskunta.