Balfourin julistus
Balfourin julistus oli 2. marraskuuta 1917 päivätty Britannian ulkoministerin Arthur Balfourin Britannian juutalaisyhteisön johtajalle Walter Rothschildille kirjoittama kirje, joka toi julki kannan, jonka mukaan Britannian hallitus tuki sionistien aikeita perustaa juutalaisille oma valtio Palestiinaan. Julistukseen sisältyi kuitenkin ehto, ettei paikallisen väestön elinoloja loukkaaviin toimenpiteisiin saisi ryhtyä. Julistus oli kiitos juutalaisille heidän tuestaan Britannialle Turkille kuuluneen Palestiinan valtauksessa ensimmäisen maailmansodan aikana.
Brittihallituksen sodanjulistus Ottomaaneille marraskuussa 1914
Välittömästi Brittihallituksen Ottomaanien valtakunnalle antaman sodanjulistuksen jälkeen marraskuussa 1914, Britannian sotahallitus alkoi miettiä Palestiinan tulevaisuutta. Kahden kuukauden kuluessa sionistisen kabinetin jäsen Herbert Samuel jakoi kabinetille muistion, jossa ehdotettiin sionististen tavoitteille tukea, jotta hallitus saisi juutalaisten tuen laajenevassa sodassa.
Ison-Britannian pääministeri H. H. Asquith perusti huhtikuussa 1915 komitean määrittelemään heidän politiikkaansa kohti Ottomaanien valtakuntaa, mukaan lukien Palestiina. Asquith, joka oli kannattanut ottomaanien valtakunnan sodanjälkeistä uudistusta, erosi joulukuussa 1916.
Hänen tilalleen noussut David Lloyd George suosi imperiumin jakamista. Ensimmäiset neuvottelut brittien ja sionistien välillä käytiin 7. helmikuuta 1917 pidetyssä konferenssissa, johon osallistuivat Sir Mark Sykes ja sionistien johto. Myöhemmät keskustelut johtivat Balfourin 19. kesäkuuta pyyntöön, että Rothschild ja Chaim Weizmann toimittavat luonnoksen julkiseksi julistukseksi. Ison-Britannian hallitus keskusteli uusista luonnoksista syys- ja lokakuussa sionististen ja anti-sionististen juutalaisten edustajien kanssa, mutta ei Palestiinan paikallisen väestön edustajien.
Suurin osa Britannian tuon aikaisen hallituksen jäsenistä oli uskovia kristittyjä, joiden tausta oli nonkonformistinen ja jotka uskoivat Raamatun profetioihin ja juutalaisvaltion ennalleen asettamiseen.
Vuonna 1916 Britannian ja Ranskan solmivat salaisen etupiirisopimuksen, ns. Sykes–Picot-sopimus. Ensimmäisen maailmansodan aikana solmitussa sopimuksessa sovittiin Britanniaa ja Ranskaan vastaan taistelevalta Osmanien valtakunnalta vallattavien alueiden jakamisesta etupiireihin.
Vuoden 1917 loppupuolella, ennen Balfourin julistusta, laajempi sota oli saavuttanut umpikujan, ja kaksi Ison-Britannian liittolaista ei ollut täysillä mukana: Yhdysvallat ei ollut vielä joutunut kärsimään uhreja, ja venäläiset olivat vallankumouksen keskellä bolsevikkien otettua hallituksen haltuunsa. Etelä-Palestiinassa umpikujan katkaisi Beerseban taistelu 31. lokakuuta 1917.
Lopullisen julistuksen julkaiseminen sallittiin 31. lokakuuta; edellisessä hallituksen keskustelussa oli viitattu maailmanlaajuisen juutalaisyhteisön keskuudessa koettuihin propagandahyötyihin liittoutuneiden sotatoimissa.
Julistuksen alkusanat edustivat ensimmäistä julkista ilmaisua suuren poliittisen vallan osoittamasta tuesta sionismille.
Julistuksella oli monia pitkävaikutteisia seurauksia.
- Se lisäsi suuresti kansan tukea sionismille juutalaisyhteisöissä ympäri maailmaa,
- ja siitä tuli keskeinen osa brittiläistä Palestiinan mandaattia, Brittiläisen Palestiinan mandaatin saajan perustamisasiakirjaa,
- josta myöhemmin tuli Israel ja palestiinalaisalueet.
- Tämän seurauksena sitä pidetään Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin pääasiallisena syynä, jota kuvataan usein maailman vaikeimmaksi konfliktiksi.
- Erimielisyyksiä esiintyy edelleen monilla aloilla, esimerkiksi siitä, onko julistus ristiriidassa aikaisempien lupausten kanssa, jotka britit tekivät Mekan Sharifille McMahon–Hussein-kirjeenvaihdossa.
Varhainen brittiläinen tuki
Britannian varhainen poliittinen tuki juutalaisten lisääntyneelle läsnäololle Palestiinan alueella perustui geopoliittisiin laskelmiin. Tämä tuki alkoi 1840-luvun alkupuolella, ja sitä johti Lord Palmerston sen seurauksena, että separatististen ottomaanien Egyptin kuvernööri Muhammad Ali miehitti Syyrian ja Palestiinan.
Ranskan vaikutusvalta oli kasvanut Palestiinassa ja Lähi-idässä, ja sen rooli katolisten yhteisöjen suojelijana alkoi kasvaa, samoin kuin Venäjän vaikutusvalta oli kasvanut itäisten ortodoksien suojelijana samoilla alueilla.
Tämä jätti Ison-Britannian ilman vaikutuspiiriä ja siten syntyi tarve löytää tai luoda omat alueelliset "suojatit". Näitä poliittisia näkökohtia tuki myötämielinen evankelinen kristillinen näkemys "juutalaisten palaamisesta" Palestiinaan 1800-luvun puolivälissä Britannian poliittisen eliitin joukossa - etenkin Lord Shaftesbury. Britannian ulkoministeriö kannusti aktiivisesti juutalaisten maastamuuttoa. Palestiinaan, esimerkkinä Charles Henry Churchillin kehotukset vuosilta 1841–1842 Ison-Britannian juutalaisyhteisön johtajalle Moses Montefiorelle.
Tällaiset ponnistelut olivat ennenaikaisia, eivätkä onnistuneet;
vain 24 000 juutalaista asui Palestiinassa sionismin ilmaantumisen aattona maailman juutalaisyhteisöissä 1800-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana.
Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen aiheuttaman geopoliittisen ravistelun vuoksi aikaisemmat laskelmat, jotka olivat jonkin aikaa rauenneina, johtivat strategisten arviointien ja poliittisten neuvottelujen uusimiseen Lähi-idässä ja Kaukoidässä.