Lisää Arafatista

Arafat kuoli Ranskassa

Eräs episodi Lähi-idän ikuiselta näyttävässä konfliktissa sai loppunsa kuluvan kuun alussa, kun palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat menehtyi pariisilaisessa sotilassairaalassa lievästi sanottuna hämmentävissä olosuhteissa ja huikean mediamylläkän keskellä. 

Enemmän kuin yleisesti tunnettu tosiasia on, että Arafat oli jo pitkään sairastanut Parkinsonin tautia, mutta se ei lopultakaan kaatanut miestä sairasvuoteelle, vaan toinen, hivuttava ja lääketieteellisesti toistaiseksi parantumattomaksi todettu verisairaus. 

Yhtä yleinen salaisuus on jo vuosikymmeniä ollut Arafatin tietynlaiset poikkeavat mieltymykset, joista arabi- ja muslimimaailmassa on visusti vaiettu, ovathan ne Koraanissa ja islamissa tuomittavat ja häpeällisiksi todetut. Tämä onkin pääsyy siihen, että Arafatin Suha vaimo ei luovuta miehensä sairaskertomusta yleiseen jakeluun, eikä edes PA:n johtotroikalle, siihen häntä suojaa Ranskan lainsäädäntö. 

Sairaskertomus tullee kuitenkin julkisuuteen ennemmin tai myöhemmin, sillä Arafatin serkku (äidin puolelta) Nasser Al-Qidwa (Qudwayhi) lienee oikeutettu samaan aineiston haltuunsa, mahdollisesti myös pikkuveli Moussa. 

Suha-rouva näyttää kuitenkin pallottelevan dokumenttien kanssa, miten tahtoo, vai aikooko rouva rahastella jälleen itselleen muutamia ylimääräisiä miljoonia, kuten teki ”eläkkeensä” suhteen, siitä hieman myöhemmin. 

Mutta mitä kaikkea sitten mahtuu Jasser Arafatin, tämän lähes valtiomiehen asemaan korotetun omituisen persoonan elämänvaiheisiin, siihen on syytä paneutua hieman perusteellisemmin.

Arafatin nuoruus.

Hänen syntymästään ja nuoruusvuosistaan liikkuu monenlaisia erilaisia tarinoita. Joidenkin mukaan hän on syntynyt Jerusalemissa, toisen mukaan Rafahissa Gazan kaistalla ja kolmas vaihtoehto ja kaikkein todennäköisin niistä, on että Muhammadu Abdel Rauufi al-Qudwayhi el-Husayni syntyi Kairossa, Egyptissä. Päivämääräkin on yhtä epäselvä. 

Muslimimaailmassa hänen syntymäänsä juhlitaan 24.8, syntymävuoden ollessa 1929, toisen yhtä varman tiedon mukaan hän olisi syntynyt 4.8. samana vuonna, niinpä ainoa varma tieto kaikessa tässä on se, että syntynyt Arafat sentään on, jossain ja joskus. Siitä eteenpäin tiedetäänkin jo hieman enemmän. Hänen isänsä oli varakas tekstiilikauppias Abdel Rauufi al-Qudwa el-Husayni, ja Muhammadu oli perheen viides lapsi. 
Perheenäiti kuoli vuonna 1933 ja Muhammadu lähetettiin pikkuveljensä Moussan kanssa Jerusalemiin, setänsä Amin el-Husaynin kasvatettavaksi. Amin el-Husayni oli Jerusalemin suurmufti ja silloisen arabimaailman kiistaton hengellinen johtaja, ja häneltä pojat imivät kaiken juutalaisvihansa ja natsimyönteisyytensä jo alakouluiässä.

Arafat väitti mielellään olevansa syntynyt Jerusalemissa, loisihan se tiettyä sädekehää ja kunniaa islamilaisessa maailmassa. Tosiasia on kuitenkin se, ettei hän edes koskaan taistellut Israelin itsenäisyyssodassa, 1948-1949, vaan osallistui setänsä johdolla ja hänen kanssaan sitä edeltäviin kahinoihin aina syksyyn 1947 saakka. Tuolloin 18-vuotias Muhammadu palasi takaisin Egyptiin, jossa aloitti opiskelut Kairon Yliopistossa, päämääränään valmistua rakennusinsinööriksi neljässä vuodessa. 
Sekään unelma ei toteutunut täysin, sillä Muhammadu jätti viimeisen opiskeluvuotensa suorittamatta, ja liittyi silloista diktaattoria, Faroukia vastustavaan salaiseen sotilaalliseen joukkoon, jota johti nuori eversti Gamal Abdel al-Nasir (Nasser). Mukana joukoissa oli myös, silloin vielä kapteeni, Anwar el-Sadat, joista kummastakin tuli aikanaan Egyptin presidentti. Tuolloin nuori Muhammadu tutustui myös erääseen, sittemmin pitkäaikaiseen ystäväänsä, irakilaiseen nuorukaiseen Saddam Hussein al-Tikritiin, joka hänkin oli erään sukulaisensa hoivissa opiskellessaan Kairossa, niinikään insinööriksi.


Stalinin mies.

Neuvostoliiton aikainen tiedusteluorganisaatio KGB (Kommitet Gosudartsvennoi Bezopasnostij) alkoi myös kiinnostua intomielisestä ja nokkelasta nuorukaisesta. On arveltu, että hänet rekrytoitiin jo tuolloin palvelemaan myös silloisen Neuvostoliiton intressejä Lähi-idässä, jotka eräiltä osin romahtivat kun Stalin havaitsi, etteivät israelilaiset olekaan suopeita kommunistiselle ideologialle, vaikka heidän kibbutsi – ja mosav järjestelmänsä olivat antaneet aihetta kuvitella päinvastaista. KGB värväsi myös muita innokkaita aatteen miehiä koulutettavaksi ja myöhempiä palvelustehtäviä silmälläpitäen. Mahmoud Abbas kuului myös heihin, jotka saivat opillisen ja ideologisen peruskoulutuksensa niin Patrice Lumumban yliopistossa, kuin useissa KGB:n eri koulutuskeskuksissa.

Egyptissä valta vaihtui, Nasser nousi ensin pääministeriksi, oikeastaan jo täydelliseksi hallitsijaksi, ja vuonna 1956 hänet valittiin presidentiksi. Nuori Muhammadu lähetettiin Kuwaitiin, erilaisiin rakennusprojekteihin, ja toisaalta luomaan yhteyksiä palestiinalaisiin pakolaisiin ja kehittämään Israelin vastaisen sissitaisteluun sopivaa ryhmittymää. Kuwait oli sopiva sellaiseen tarkoitukseen, olihan emiirikunnassa runsaat öljyvarat ja rakennusprojekteja mittaamattomasti. Pakolaiset olivat sopivaa työvoimaa, ja heitä oli käytettävissä lähes rajattomasti. 

Kolmen vuoden aikana Muhammadu loi itselleen jonkinmoisen rahallisen pääoman ja samalla Nasserin ja KGB:n avustuksella sissitaisteluun erikoistuneen ryhmittymän. Se sai komealta kalskahtavan nimen – Al Fatah Harakat al-Tahrir al-Watani al-Filastini, tunnetaan paremmin nimilyhenteestään Al Fatah. – Palestiinan Vapautusjärjestö. Samaan aikaan Muhammadu muutti myös itse nimensä siksi jona hänet sen koommin myös paremmin tunnetaankin, Yasir Arafat`iksi. Yasir on arabiaa ja tarkoittaa sukkelaa, nokkelaa ja huoletonta. Arafat on puolestaan Mekan lähellä sijaitseva islaminuskolle pyhä vuori, joten siksi nimivalinta. 

Kun syntymäkaupungiksi oli vielä valittu Jerusalem, niin edellytykset nousta korkeampaan asemaan arabimaailmassa olivat olemassa. Tuon ajan vanhoista Al Fatahin perustajajäsenistä on elossa enää Mahmoud Abbas, eli Abu Mazen, nykyisen pääministerin Ahmed Qurein edeltäjä, ja PLO:n vastavalittu johtaja. Myös Arafatista alettiin käyttää sisäpiirin lempinimeä Abu Ammar, rakkaalla lapsellahan nimiä on monta, sanotaan.

KGB:n ohella Arafat etsi apua myös Mao Tse Tungin Kiinasta, myös hänen natsisympatiansa olivat hyvin tunnettuja, olihan isän serkku Haj Amin El-Husseini itsekin Adolf Hitlerin ja hänen aatteidensa vankkumaton ihailija ja kannattaja. Myös Vietnam ja Kiina osoittautuivat oivallisiksi lähteiksi Arafatin etsiessä poliittista ideologiaansa ja pohjaa tulevalle ”vapaustaistelijan” uralleen. Kommunistiblokki oli kuitenkin Arafatia sekä fyysisesti että materiaalisesti lähempänä. Patrice Lumumban Yliopisto Moskovan lähistöllä, oli puolestaan oivallinen foorumi hänellekin, kartuttaa sekä tiedusteluun ja dis-informaatioon liittyviä taitoja, että värvätä uusia voimia taisteluun ”imperialistista Israelia ja länsivaltoja vastaan.”

Suezin kriisin jälkeen Nasser ja Arabiliitto päättivät antaa Al Fatahille laajempaa toimintatukea, ja niin vuonna 1957 alkoi likainen sota Israelia vastaan, sota joka ei ole sittemmin koskaan päättynyt, vaan jatkuu edelleenkin. Kulminaatiopisteeksi muodostui kuuden päivän – tai kesäsota, 1967 kesäkuun alussa. 
Nasserin voitonhuuma ja intomieli olivat innostaneet arabimaailman yrittämään jälleen kerran, tulos vieläkin nöyryyttävämpi kuin edelliset yritysten jälkeen. Siinai menetettiin, samoin Golan ja Gazan kaista. Jordania menetti Länsirannan ja mikä pahinta, Itä-Jerusalemin ja Temppelivuoren. Nöyryytys oli perinpohjainen. 
Se loi kuitenkin olosuhteet uudelle sodalle ja samalla mahdollisuuden Arafatille. Siihen saakka PLO:ta luotsannut Ahmed Shuqairy sai väistyä radikaalimpia otteita esittäneen Arafatin tieltä, ja niin alkoi katastrofien sarja jolle ei vielä tänäänkään näy loppua. Arafat sai vapaat kädet ja pitää päänsä, sen seurauksena monet ovat menettäneet omansa. Valtaosa heistä täysin syyttömiä ja viattomia siviilejä. 
Vasta kesäsodan tappion jälkeen arabivaltiot muistivat yht´äkkiä, että Jerusalem on ollutkin itsenäisen, historiallisen ja perinnekulttuuristaan rikkaan palestiinalaisen kansan pääkaupunki. Muistettiin myös ylpeän palestiinalaisen kansan hallinneen tuota maankolkkaa ainakin 10 tuhannen vuoden ajan, ja alettiin kehittää uuttaa historiankirjoitusta tukemaan em väitteitä. Tosiasiat ovat kuitenkin kiistatta toisenlaiset, mutta kun riittävän isoa valhetta julistetaan riittävän kauan ja riittävän ponnekkaasti, niin siitä tuleekin pikkuhiljaa osa ”totuutta.”


Seuraavassa Jasser Arafatin sanomisia tiedotusvälineissä:

29.3.1970 Washington Post 
Meidän taistelumme päämäärä on Israelin loppu, siinä ei ole mitään kompromisseja. 
11.2.1980 El Mundo 
Meille rauha merkitsee Israelin tuhoamista. Me olemme valmiita lopulliseen sotaan, sotaan joka voi kestää sukupolvienkin ajan. Voitonmarssi jatkuu kunnes Palestiinan lippu liehuu Jerusalemissa, ja kaikkialla Palestiinassa, Jordan-joelta Välimerelle, Rosh Hanikralta Eilatiin. 
Johannesburg toukokuussa 1994, puoli vuotta Oslon sopimuksen ja Nobelin rauhanpalkinnon jälkeen.
Minä en pidä tätä sopimusta sen enempää arvossa kuin profeetta (Muhammed) piti sopimustaan qurayshien heimon kanssa. Ollessaan tappiolla hän solmi rauhan, mutta vahvistuttuaan hän rikkoi sopimuksen ja tuhosi koko qurayshien heimon. Jihad tulee jatkumaan. Teidän tulee ymmärtää, että meidän pääasiallinen taistelumme koskee Jerusalemia. Teidän tulee jatkaa jihadia kunnes koko Jerusalem on vapautettu. Se ei ole heidän pääkaupunkinsa vaan meidän. 
AFP 1.1.1995 
Me tulemme jatkamaan Palestiinan kapinaa, kunnes viimeinen marttyyri luo Palestiinan valtion. 
JP 7.9.1995
Israelilaiset erehtyvät jos luulevat ettei meillä ole vaihtoehtoja neuvotteluille. Kautta Allahin, minä vannon, he ovat väärässä. Palestiinan kansa on valmis uhraamaan viimeisen poikansa ja tyttärensä, kunnes Palestiinan lippu liehuu jokaisen Jerusalemin moskeijan, muurin ja kirkon yllä.

”Me olemme –kaikki tai ei mitään – kansaa. Se ei riittänyt silloin, eikä mikään neuvotteluratkaisu riitä nytkään. Me emme ole kuin juutalaiset, joille kelpaa pienempikin pala, me haluamme ainoastaan ja vain kaiken, ja juutalaiset pois Lähi-idästä.” PA:n ministeri Hanan Ashrawi 20.11.2000 Lontoossa antamassaan haastattelussa Oslon sopimuksesta.


Päämäärä

”Palestiinan kansa hyväksyi Oslon sopimuksen ensimmäisenä väliasemana, ei pysyvänä tilana. Palestiinan kansa tulee jatkamaan vallankumoustaisteluaan, kunnes tavoitteet ovat saavutetut. Tavoitteet asetettiin PLO:n perustamisen yhteydessä ja niiden päämäärä on Israelin tuhoaminen aseellisen taistelun kautta. Oslo on tämän päämäärän ensimmäinen väliasema.” 

”Tämä välivaihe, Oslon ”hudna” – aselepo – valmistaa taistelua suunnitelmamme seuraavaan vaiheeseen. Päämäärä on itsenäinen Palestiinan valtio, jonka pääkaupunki on Jerusalem. Kun se on saavutettu, etenemme jälleen kohti seuraavaa tavoitetta muiden keinojen avulla. Jokaisen palestiinalaisen tulee tiedostaa selkeästi, että itsenäinen Palestiinan valtio, pääkaupunkinaan Al Quds (Jerusalem), ei ole vielä meidän lopullinen päämäärämme. Se ei ole tien pää.

Palestiinan valtion perustaminen on sekin vain väliasema kohti seuraavaa, joka on demokraattinen Palestiinan valtio nykyisen Israelin koko alueella.”