Juutalaisille ensin

Israelista irrallaan oleva seurakunta ei ole osa Jumalan suunnitelmaa, vaan vain yksi uskonto lisää.

David Lazarus | 3. elokuuta 2020 

Ei pitäisi olla yllättävää, että Raamatun, sekä Vanhan että Uuden testamentin, ajattelutapa ja maailmankuva on kauttaaltaan juutalainen. Ensimmäiset niin kutsutut "kristityt" ja alkuseurakunta olivat läpikotaisin juutalaisen kulttuurin, kirjallisuuden, kielen ja ajattelun läpitunkemia. Loppujen lopuksi Jeesus oli juutalainen, niin olivat myös hänen ensimmäiset seuraajansa, ja hänen opetuksensa, samoin kuin hänen seuraajiensa opetukset, juontavat juurensa juutalaisen kansan kulttuuriin, etnisyyteen ja kieleen.

Varhaiskirkko tiesi, että Messiaan tavoin eläminen ja ajatteleminen merkitsi sitä, että se oli kietoutunut raamatulliseen ja juutalaiseen maailmankuvaan.

Silti niin suuri osa kristinuskosta on jättänyt huomiotta sen, että raamatullisen uskon juuret ovat juutalaisissa ja juutalaisuudessa.

Jo vuonna 60 jKr. apostoli Paavali varoitti saapuvia pakanauskoisia uskovia siitä, että yhteyden hylkääminen juutalaisiin ja juutalaisuuteen olisi suuri virhe. Hän oli huolissaan siitä, että pakanat tulisivat "ylimielisiksi" ja luulisivat voivansa luoda uudelleen oman versionsa uskosta Jeshuaan (Jeesukseen) irrallaan sen juutalaisista juurista (Room. 11:25-26).

Paavalin huoli osoittautui todeksi, ja todellakin kristinusko erottautui ja kehitti oman teologiansa, kulttuurinsa ja maailmankatsomuksensa, joka oli valkopesty ja tunnistamaton kaikesta juutalaisesta. Tällä tarpeettomalla historiallisella kömmähdyksellä on ollut vaikutuksia, jotka vaikuttavat kristinuskoon tähän päivään asti, ja se on jättänyt kirkon monessa suhteessa köyhemmäksi. Vielä huolestuttavampaa on, että kirkosta ja sen versiosta Messiaasta tuli juutalaisille tunnistamaton, ja Paavalin "juutalaiselle ensin" -lausetta (Room. 1:6) ei otettu huomioon.


Se roomalainen oliivipuu

Ymmärtääksemme Paavalin yrityksen selittää, miten tärkeää on pysyä yhteydessä juutalaiseen perintöömme, meidän on ensin tunnistettava, että Roomalaiskirjeen 11. luvussa kuvatun oliivipuun juuret kuvaavat Israelia ja juutalaista kansaa. Jeremia sanoo Israelista: "Herra kutsui sinua kukoistavaksi oliivipuuksi, jonka hedelmät ovat kauniita" (Jer. 11:16). Hoosea sanoo Israelista: "Hänen loistonsa on kuin oliivipuu" (14:6). Paavali sanoo, että seurakunta oli tarkoitus ruokkia, tukea ja ylläpitää juutalaisessa maaperässä, ja sekä juutalaisten että pakanoiden uskovien kohtalo ja identiteetti on erottamattomasti sidottu ikuisesti yhteen juuristoon.

Apostoli kutsuu pakanauskoisia uskovia villeiksi oliivinoksiksi, jotka on istutettava viljeltyyn oliivipuuhun, jotta he pääsevät osallisiksi oliivin juuren ravitsevasta mehusta (jakeet 17, 24).

Tämä epätavallinen oksastaminen, jossa otetaan se, mikä on "villi" (ympärileikkaamaton, Paavali sanoo toisaalla), ja liitetään se viljeltyyn, hedelmälliseen puuhun, korostaa sitä, että pakanoilla ei ole mitään kerskailtavaa. Ilman yhteyttä Israeliin he pysyvät villeinä, erillisinä ja hedelmättöminä.

Ja silti kirkolla on ollut koko suurimman osan historiastaan taipumus pitää itseään Israelista ja juutalaisista riippumattomana. Paavalin näkökulmasta, jota kuvataan tässä oliivipuulla ja muissa kohdissa, Israelista irrallaan oleva seurakunta ei ole osa Jumalan suunnitelmaa, vaan vain yksi uskonto lisää.

Kuten lempirabbini Abraham J. Heschel kirjoitti teoksessaan The Insecurity of Freedom (Vapauden epävarmuus): "Kirkon elintärkeä kysymys, joka sen on ratkaistava, onko sen etsittävä juuria juutalaisuudesta ja pidettävä itseään juutalaisuuden jatkeena vai onko sen etsittävä juuria pakanallisesta hellenismistä ja pidettävä itseään juutalaisuuden vastakohtana" (Schocken Books, 1972, s. 169-170).