Voiko Trumpin Iran-sopimus todella pitää?

Vaikka Teheran allekirjoittaisikin väliaikaisen sopimuksen, Israel joutuu silti kohtaamaan Hizbollahin, Hamasin ja selviytymisestä päättäväisen iranilaisen hallinnon.

Fiamma Nirenstein 7.5.2026

On erittäin epätodennäköistä, että se 14-kohtainen asiakirja, jota pakistanilaiset innokkaasti heiluttelevat, todella allekirjoitettaisiin, varsinkin kun Iran itse ei ole edes vahvistanut tarkastaneensa sitä. Myöskään kukaan Washingtonissa ei ole tarkistanut sen sisältöä perusteellisesti.

Vaikka Iranin uusi johtaja Mojtaba Khamenei, joka tiettävästi puhuu sairaalasängystä käsin, antaisi hyväksyntänsä, neuvotteluja odotetaan vielä koko kuukauden ajan, ja jo nyt jotkut seikat eivät täsmää. On vaikea kuvitella, että presidentti Donald Trump uskoisi Yhdistyneille Kansakunnille, Yhdistyneiden arabiemiirikuntien alaisuudessa, valvonnan yhdestä sopimuksen tärkeimmistä näkökohdista: iranilaisen ydinuhkan poistamisesta, tavoitteesta, jonka hän on toistellut lukemattomia kertoja.

Silti 5. toukokuuta Trump otti käyttöön uuden sävyn ja totesi varsin optimistisesti, että osapuolet näyttivät saavuttaneen mahdollisen sopimuksen tavoitteen. Vähän aiemmin Yhdysvaltain ulkoministeri Marco Rubio oli julistanut sotilasoperaation käytännössä päättyneeksi ja samalla julistanut voiton: ”Heidän käsissään ei ole jäljellä yhtään alusta, yhtään lentokonetta, yhtään teollisuudenalaa.”

Trump saattaa nyt haluta tuoda tulokset kotiin – mutta mitkä ovat mahdollisuudet, että tämä todella tapahtuu seuraavien 24 tunnin aikana? Hormuzin salmen avaaminen uudelleen ei ole erityisen vaikeaa Yhdysvaltain laivastolle. Mutta ehdotusluonnokseen sisältyy tiettävästi myös rikastetun uraanin siirtäminen kolmannelle kansainväliselle taholle. Jotkut sanovat, että Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia harkitaan, koska Teheran luottaa häneen – skenaario, joka tuskin rauhoittaa Israelia.

Ehdotuksen mukaan Iran pidättäytyisi uraanin rikastamisesta 15 vuoden ajan, kun taas Kansainvälinen atomienergiajärjestö, jonka heikkoudet ovat usein paljastuneet, valvoisi sopimuksen noudattamista. Mutta entä kaikki muu?

Entä Iranin edustajat – ennen kaikkea Hizbollah, joka ei ole suinkaan haudannut sotakirvestä ja jatkaa Libanonista käsin estämällä israelilaisia elämästä normaalia elämää, hyökkäämällä kaupunkeihin, maatalouteen, kouluihin ja työpaikoille? Israelin armeijan odotetaan edelleen taistelevan kädet sidottuina selän taakse samalla kun se tavoittelee lähes mahdotonta rauhaa.

Mitä tapahtuu Hamasille, joka ei ole riisunut aseitaan? Entä hutit, jotka edelleen ampuvat ohjuksia Israeliin? Jos pakotteet poistetaan, täyttääkö Iran jälleen heidät rahalla ja aseilla? Jatkavatko Iranin drone- ja ballististen ohjusten teollisuudet – joiden tuhoava voima Israel on jo kokenut – sodan välineiden tuotantoa ilman valvontaa?

Ja lopulta, täytyykö iranilaisen autokratian itsensä selviytyä – hallinnon, joka vainoaa naisia, toisinajattelijoita ja homoseksuaaleja?

Israelissa mielipiteet eroavat. Jotkut väittävät, että ehdotettu järjestely ilmestyi yllättäen eilen aamulla ilman aiempaa israelilaista kuulemista, vaikka amerikkalaisten ja israelilaisten virkamiesten kerrotaan valmistelleen aivan erilaista toimintatapaa.

Samalla sanotaan, että Trump ja Israelin pääministeri Benjamin Netanyahu puhuvat puhelimessa joka päivä, ja että jos tämä prosessi etenee – mikä on edelleen epävarmaa – strateginen kärsivällisyys saattaa vielä tuottaa tulosta. Trumpille kyse on poliittisen ja moraalisen voiton saavuttamisesta. Israelille kyse on selviytymisestä, vaikkakin ehkä nyt vähemmän dramaattisesta, sodan jälkeen ja uusien alueellisten näköalojen avautuessa.

Libanon on selkein esimerkki tästä. Trump ymmärtää varmasti, että Israelin vetäytyminen horjuttaisi viime kuukausina rakennettua haurasta uutta tasapainoa, joka perustuu nimenomaan Israelin hyödyllisyyteen yhteistä vihollista vastaan. Monet arabivaltiot tukevat yhä enemmän laajennettua Abraham-sopimusta, jota johtaa Yhdistyneet arabiemiirikunnat, joka jo nyt luottaa Israelin ohjuspuolustusjärjestelmiin Irania vastaan.

Samaan aikaan Iran itse on uupunut: köyhtynyt, yhä nälkäisempi, 184 miljoonaa tyhjänä seisovaa öljytynnyriä; islamilainen vallankumouskaartin rapistuttama valtio, jonka jäljellä olevat varat se imee kuiviin selviytyäkseen maan kustannuksella; teollisuus raunioina; ja 80 prosenttia väestöstä halveksimassa ajatollahia ja tarttumassa kansainvälisen rauhanomaisuuden pelastuslauttaan pelkästään selviytyäkseen.

Iranin presidentti Masoud Pezeshkian näyttää olevan yksi harvoista, jotka ymmärtävät tämän todellisuuden – ja ehkä juuri tällä hetkellä hän painostaa luovuttamaan tuon kirotun uraanin.