Oliko Symon Petliura "antisemitisti, joka teurasti juutalaisia sodan aikana"?

Sata vuotta Venäjän sisällissodan aikaisen verisimmän pogromin jälkeen Ukrainan johtava henkilö herättää edelleen kiistoja.

Christopher Gilley 13. helmikuuta 2019

Tänä vuonna 15. helmikuuta tulee kuluneeksi sata vuotta Proskurivin pogromista. Tänä päivänä vuonna 1919 Ukrainan kansantasavallan (UPR) armeijan osasto teurasti noin 1 500 juutalaista tässä Länsi-Keski-Ukrainan kaupungissa. Yksikön komentaja Ivan Semesenko käytti perusteluna yleistä antisemitististä sanahelinää "juutalais-bolsevismista" ja syytti juutalaisia epälojaaliudesta UPR:lle ja sympatiasta bolsevikkeja kohtaan.

Verilöyly oli kenties Venäjän sisällissodan verisin, ja se oli osa paljon laajempaa antisemitististä väkivallan aaltoa Ukrainassa vuosina 1917-1921: Ukrainan kansantasavallan, Venäjän "valkoisen" vapaaehtoisarmeijan, itsenäisten sotapäälliköiden, rosvojen ja vähäisemmässä määrin puna-armeijan palveluksessa olleet sotilaat murhasivat, raiskasivat, pahoinpitelivät, silpoivat ja riistivät kymmeniä tuhansia juutalaisia.

Ukrainan kansantasavallan armeija oli ehkä pahin rikollinen. UPR oli julistautunut itsenäiseksi Venäjästä tammikuussa 1918, ja siitä oli tullut monien kansallistietoisten ukrainalaisten vapautumisen kaipuun keskus. Seuraavat kolme vuotta se yritti puolustautua eri vihollisia vastaan, kunnes bolsevikit lopulta kukistivat sen vuoden 1920 lopussa. Luotettavimpien tilastotutkimusten mukaan sen joukot olivat kuitenkin vastuussa noin kahdesta viidesosasta kaikista pogromeista ja puolesta kaikista kuolemantapauksista.

Vuonna 1926 Scholem Schwarzbard, juutalainen anarkisti, tappoi UPR:n johtajan Symon Petliuran Pariisin kadulla kostoksi pogromien vuoksi. Sitä seuranneesta oikeudenkäynnistä tuli julkisuuden aihe, jossa ei niinkään pohdittu Schwarzbardin syyllisyyttä vaan enemmänkin Petliuran vastuuta pogromeista. Schwarzbard vapautettiin syytteestä, koska hän oli syyllistynyt intohimorikokseen. Historiankirjoituksessa kysymys ukrainalaisten nationalistien vastuusta sisällissodan aikaisesta antisemitistisestä väkivallasta kytkeytyi tiiviisti Petliuran henkilökohtaisesta syyllisyydestä käytyyn - usein kiihkeään - keskusteluun.

Nykyinen Kiovan ja Moskovan välinen muistiriita, joka liittyi vuoden 2014 Maidan-protesteihin, Krimin liittämiseen Venäjään ja Donbasin sotaan, on herättänyt tämän kiistan uudelleen henkiin. Ukrainan kansantasavallan siviili- ja sotilaselimet kuuluvat niihin "Ukrainan itsenäisyyden taistelijoihin 1900-luvulla", joiden muistoa suojellaan Ukrainan niin sanotuilla kommunismin poistamista koskevilla laeilla vuonna 2015.

14. lokakuuta 2017, äskettäin luodun Ukrainan puolustajan päivänä, Vinnytsian kaupungin kunnanhallitus pystytti Symon Petliuran patsaan. Tämä herätti tyrmistystä monissa juutalaisissa Ukrainassa ja ulkomailla, eikä vähiten siksi, että patsas sijaitsi Ierusalymkassa, Vinnytsian historiallisessa juutalaiskorttelissa. Se antoi Kremlille kuitenkin myös lisää ammuksia Ukrainan mustamaalaamiseksi fasismin ja antisemitismin linnakkeena. "Petliura oli mies, jolla oli natsimielipiteitä", Vladimir Putin reagoi tuolloin, "antisemitisti, joka teurasti juutalaisia sodan aikana".

Oliko Petliura pogromisti? Hän johti hallitusta, joka oli näennäisesti sitoutunut monikansalliseen Ukrainaan, joka oli myöntänyt juutalaisille oikeuden määrätä omasta kansalliskulttuurisesta elämästään ja perustanut juutalaisasioista vastaavan ministeriön edustamaan heitä. Vuoden 1919 alkupuoliskolla UPR:n ministerikabinetti kokoontui jokaisen julmuuden jälkeen tuomitsemaan väkivallan, vaatimaan ankaria rangaistuksia ja vaatimaan rikoksen tutkimista. UPR:n hallitus antoi useita julkisia tuomioita väkivallasta ja perusti erityisen tutkintalautakunnan, jonka tehtävänä oli saattaa syylliset oikeuden eteen. Joskus Ukrainan valtion edustajat vastustivat väkivaltaa omalla paikkakunnallaan, ja monissa tapauksissa UPR:n joukot tekivätkin lopun toveriensa ryöstelystä.

Pogromit eivät olleet UPR:n politiikkaa. Ne olivat sotilaallisen kurittomuuden purkauksia, joiden aikana UPR:n joukot ja komentajat rankaisivat kokonaisia juutalaisyhteisöjä raa'asti ja syrjimättömästi siitä ennakkoluulosta lähtien, että juutalaiset tukivat UPR:n vihollisia. Joillakin rikoksentekijöillä oli vain hyvin löyhä yhteys UPR:ään.

Juutalaisia ei kuitenkaan pidetty vihamielisinä vain muutamien roistoyksiköiden tai epäsäännöllisesti toimivien talonpoikaispartisaanien keskuudessa. UPR:n vaikutusvaltaisissa asemissa olevat edustajat valitsivat juutalaiset erityisten rangaistusten kohteeksi. Esimerkiksi Dubnon ja Kremenetsin kaupunkien komentajat perivät paikalliselta juutalaisyhteisöltä poikkeuksellisen veron rangaistuksena sen katsotusta epälojaaliudesta UPR:ää kohtaan.

Jopa osa virkamiehistä, joiden tehtävänä oli tuoda pogromiin syyllistyneet oikeuden eteen, oli valmis pitämään juutalaisia vihamielisenä voimana. Kun juutalaisasiain ministeriö pyysi oikeusministeriötä tutkimaan antisemitistisiä lentolehtisiä ja propagandaa levittäviä ukrainalaisia yksiköitä, oikeusministeriö syytti juutalaisasiain ministeriötä siitä, että se halusi "ottaa siipiensä suojaan kaikki juutalaiset, vaikka he olisivat bolsevikkeja ja jopa trotskilais-bronsteinilaisia". Ministeriö hyökkäsi juutalaisasioiden ministeriötä vastaan, joka sen mukaan "loukkaa armeijaamme, loukkaa kansallisia tunteitamme ja epäilemättä korostaa vihamielistä suhdettaan kansalliseen asiaamme".

Vaikka maan kaoottiset olosuhteet haittasivat pogromistien tutkimista ja rangaistuksia, näyttää kuitenkin siltä, että joissakin UPR:n ylemmissä sotilas- ja siviilielimissä oli jonkinlaista ymmärrystä heidän motiiveilleen. Ei siis ole yllättävää, että vain harvoja tunnettuja rikoksentekijöitä rangaistiin. Useita vuoden 1918 lopun pogromeista vastuussa olevia komentajia pidätettiin ryöstelystä ja käskyjen noudattamatta jättämisestä, mutta heidät vapautettiin pian. Proskurivin komentaja Ivan Semesenko vietti suurimman osan vuodesta 1919 vankilassa; tämä ei kuitenkaan johtunut hänen rikoksestaan Proskurivissa vaan siitä, että hän oli ollut tottelematon käskyjä kohtaan. Marraskuuhun 1919 mennessä häntä ei ollut vieläkään rangaistu; hän pakeni vankeudesta, kun valkoiset hyökkäsivät kaupunkiin, jossa häntä pidettiin vangittuna.

Sama epäselvyys on havaittavissa Petliuran henkilöllisyydessä. UPR:n johtaja ei varmasti määrännyt juutalaisvastaisia hyökkäyksiä. Jo ennen kuin Petliura tuomitsi tunnetusti väkivaltaisuudet elokuussa 1919, hän kirjoitti useita sähkeitä paikallisille komentajille, joissa hän kehotti heitä toimimaan pogromisteja vastaan.

Petliura näyttää kuitenkin hyväksyneen ajatuksen, että juutalaiset olivat itse aiheuttaneet pogromit, koska he eivät tukeneet UPR:ää. Maaliskuussa 1919 Petliura vieraili Zhytomyrin kaupungissa pogromin ollessa täydessä vauhdissa eikä estänyt sitä. Hän lähetti siellä ollessaan sähkeen, jossa hän kuvaili, kuinka Zhytomyrissa "ryöstely, rosvoaminen, raakuus ja häpeämättömyys", joilla bolsevikit olivat hallinneet Ukrainaa, olivat kääntäneet ukrainalaiset "näitä uusia ryösteleviä moskovalaisia ja juutalaisia" vastaan. Heinäkuussa 1919 hän tapasi juutalaisjohtajien valtuuskunnan keskustellakseen pogromeista. Vaikka Petliura lupasi ryhtyä toimenpiteisiin joukkojaan vastaan, hän pyysi valtuuskuntaa vaikuttamaan yhteisöönsä, jotta se vastustaisi bolsevikkeja; hän viittasi Ukrainan naapuriprovinssin Galitsian maakuntaan, jossa juutalaiset olivat oletettavasti tukeneet ukrainalaisia puolalaisia vastaan ja saaneet siitä väestön kiitollisuudenosoituksia. Taustalla oli se, että juutalaisten turvallisuus riippui juutalaisten lojaalisuudesta UPR:lle.

Arkistoasiakirjoihin perustuva metodologisesti vankka historia tarjoaa harvoin käyttökelpoisen menneisyyden, jota poliitikot voivat hyödyntää halutessaan oikeuttaa tai hylätä valtion tai politiikan. Ukrainan valtion demonisointi Venäjällä perustuu karkeaan ja yksinkertaistettuun historialliseen kuvaukseen. Ukrainan sankarillistava ja syyttelevä kertomus on kuitenkin yhtä vääristynyt: siinä jätetään huomiotta suuri osa asiakirjatodisteista eikä siinä tehdä oikeutta hirvittävän väkivallan uhrien muistolle. Näin ollen tämä kertomus on heikko vastaus Venäjän pyrkimyksiin heikentää Ukrainan nykyvaltion legitimiteettiä.