Kuka päättää sodan päättymisestä?

Sotilaallisen voiman ja riippuvuuden välillä on kasvava kuilu Jerusalemin strategisten tavoitteiden ja Washingtonin poliittisten laskelmien välillä.

Yossi Aloni 3.4.2026

Israelin ja Iranin välinen konflikti on siirtymässä erityisen herkälle vaiheelle – ei pelkästään taistelukentällä, vaan ennen kaikkea diplomaattisella areenalla. Hyökkäysten, kohdennettujen salamurhien ja sotaisan viestinnän takana on käynnissä paljon monimutkaisempi peli: kuka määrää sodan päättymisen ehdot – Jerusalem vai Washington?

Viimeaikaisten tapahtumien keskeinen viesti on Israelin etujen ja Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin hallinnon näkemysten välinen kasvava kuilu. Kun Israel näkee strategisen tilaisuuden aiheuttaa Iranille systeemisen taloudellisen iskun, Yhdysvallat punnitsee myös sodan kotimaisia poliittisia ja globaaleja kustannuksia.

Israelin näkökulmasta väliaikainen tulitauko ei ole ”tauko”, vaan menetetty historiallinen tilaisuus. Se voisi antaa Iranille mahdollisuuden toipua, järjestää järjestelmänsä uudelleen ja palata neuvottelupöytään vahvemmassa asemassa. Jerusalemin huoli ei siis koske pelkästään huonoa sopimusta, vaan ennen kaikkea taistelujen liian aikaista lopettamista.

Se, että neuvottelut käydään yksinomaan epäsuorien kanavien kautta – varapresidentti JD Vancen ja Pakistanin armeijan komentajan Asim Munirin sekä Teheranissa yhä vaikutusvaltaisemmaksi nousevan Iranin parlamentin puhemiehen Mohammad Bagher Ghalibafin välillä sekä rinnakkain Yhdysvaltain lähettilään Steve Witkoffin ja Iranin ulkoministerin Abbas Araghchin välillä – korostaa sitä, kuinka paljon Israel on jäänyt neuvottelupöydän ulkopuolelle.

Tämä aiheuttaa perustavanlaatuisen ongelman päätöksenteolle: Israelin on varauduttava tilanteen äärimmäiseen kärjistymiseen, mutta se ei hallitse mekanismia, joka voisi sen pysäyttää. Tuloksena on syvä epävarmuus, joka johtaa pessimismiin ja sekasortoon.

Tässä kohtaa Israelin strategia astuu kuvaan: siirtyminen perinteisestä sotilaallisesta tulivoimasta kansallisen infrastruktuurin – voimalaitosten, energialaitosten ja talouskeskusten – hyökkäyksiin. Logiikka on selkeä: jos hallintoa ei voida kaataa taistelukentällä, se voidaan horjuttaa taloudellisesti.

Trump itse vihjasi tähän puheessaan, kun hän korosti, että Iranilta voitaisiin riistää ”kyky toipua”. Ratkaiseva kysymys on kuitenkin edelleen, onko hän valmis kulkemaan tätä polkua johdonmukaisesti loppuun asti – vai pitäisikö hän mieluummin nopeaa poliittista menestystä tulitauon muodossa.

Yhdysvaltain päätöksentekoa varjostava avaintekijä on luonteeltaan vähemmän sotilaallinen kuin taloudellinen ja poliittinen. Nousevat öljyn hinnat ja kasvava julkinen paine Yhdysvalloissa saattavat pakottaa Trumpin lopettamaan sodan suunniteltua aikaisemmin. Israelille sillä olisi dramaattisia seurauksia: päivä päivältä todennäköisyys pakolliseen vihollisuuksien lopettamiseen kasvaa – vaikka sen strategisia tavoitteita ei olisi täysin saavutettu.

Samalla Hizbollah sopeutuu uuteen tilanteeseen. Tulituksen voimakkuuden väheneminen ei välttämättä ole merkki heikkoudesta, vaan ilmaus selviytymisstrategiasta. Laukaisualustojen hajauttaminen, siviilialueilta käynnistetyt hyökkäykset ja tarkkuuden heikkeneminen tähtäävät kaikki taistelujen pitkittämiseen ja Israelin uuvuttamiseen ajan myötä. Toisin sanoen Hizbollah ei yritä voittaa nopeasti – se yrittää välttää hitaan tappion.

Samaan aikaan Israelin armeija esittelee merkittäviä saavutuksia: iskuja sotilas- ja ydinlaitoksia vastaan, rahoituslähteiden eliminointia sekä laajennettua operatiivista toimintaa Libanonissa. Israelissa hyökkäyksistä Iranin hallinnolle aiheutuneiden taloudellisten vahinkojen arvioidaan olevan noin 20 miljardia dollaria. Silti myös tässä nousee esiin tuttu kysymys: johtavatko taktiset menestykset automaattisesti strategiseen päätökseen? Kokemus osoittaa, ettei välttämättä – varsinkin kun vihollinen on valmis maksamaan korkean hinnan ja jatkamaan taistelua.

Hormuzin salmea ympäröivät jännitteet lisäävät vaarallista kansainvälistä ulottuvuutta. Jos Persianlahden valtiot todella puuttuisivat sotilaallisesti asiaan pitääkseen vesiväylän auki, konflikti voisi laajentua laajemmaksi alueelliseksi yhteenotoksi, jolla olisi globaaleja taloudellisia seurauksia. Myöskään tässä asiassa Trumpin kanta ei ole selvä: valitseeko hän eskaloinnin varmistaakseen merenkulkuväylät – vai suosiko hän diplomaattista ratkaisua?

Israel on siis harvinaisessa strategisessa käännekohdassa: toisaalta merkittävät sotilaalliset menestykset ja kyky lisätä painetta Iraniin; toisaalta lähes täydellinen riippuvuus Yhdysvaltojen päätöksistä. Jerusalemin suurin huolenaihe ei ole sodan jatkuminen, vaan sen ennenaikainen päättyminen. Loppujen lopuksi kysymys ei ole vain siitä, miten tämä konflikti päättyy, vaan siitä, milloin Trump painaa jarrua.