Arabimaailma jakautunut: Egyptin epäonnistunut yritys kiristää Persianlahden maita
Lähi-idän asiantuntija ja Israel Heute -lehden kirjeenvaihtaja Edy Cohen analysoi Egyptin ja Persianlahden maiden välisiä kasvavia jännitteitä – sekä poliittisen painostuskampanjan epäonnistumista.
Edy Cohen 29. maaliskuuta 2026
1900-luvulla Egyptiä pidettiin ”arabimaailman kilpenä”. Tämä asema perustui maan sotilaalliseen voimaan, poliittiseen johtajuuteen ja strategiseen sijaintiin. Suezin kanavan hallinta teki maasta keskeisen tekijän Lähi-idän taloudessa ja turvallisuudessa.
Tämä rooli vakiintui erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskolla Gamal Abdel Nasserin johdolla, joka edisti Pan-Arabismia ja asetti Egyptin johtavaksi voimaksi arabimaailmassa. Egyptillä oli keskeinen rooli Arabiliiton perustamisessa vuonna 1945, ja se omisti vuosikymmenten ajan arabimaailman vahvimman armeijan.
Historiallisesti Egypti johti arabiliittoja sodissa Israelia vastaan (1948, 1967, 1973) ja lähetti myös joukkoja tukemaan muita valtioita, esimerkiksi vuoden 1991 Persianlahden sodassa Kuwaitin vapauttamiseksi – vaikkakaan ei ilman omaa etua.
Arabimaailmassa Egyptiä kutsutaan usein ”maailman äidiksi” tai ”isoksi sisareksi”. Tämä nimitys heijastaa maan kulttuurista, historiallista ja sosiaalista merkitystä. Yli 110 miljoonan asukkaan ja elokuvien, musiikin ja kirjallisuuden alalla hallitsevan roolinsa ansiosta Egyptiä pidettiin pitkään alueen kulttuurikeskuksena.
Viime viikkoina tämä kuva on kuitenkin muuttunut perusteellisesti. Suuressa osassa arabimaailmaa pettymys Egyptiin on yleistä, ja sen arvostus on romahtanut jyrkästi.
Riippuvuus ulkoisesta avusta
Viime vuosina Egyptin merkityksen selvä heikkeneminen on tullut ilmeiseksi. Syitä ovat syvä talouskriisi, poliittiset virheet ja Persianlahden maiden nousu.
Egyptin ulkomaanvelka on nyt noin 160 miljardia dollaria. Vuodesta 2022 lähtien Egyptin valuutta on menettänyt yli 50 prosenttia arvostaan, kun taas inflaatio on noussut noin 40 prosenttiin.
Lisäksi Suezin kanavan tuotot ovat romahtaneet dramaattisesti Houthien hyökkäysten seurauksena Punaisellamerellä – jopa 70 prosenttia viimeisen kahden vuoden aikana.
Camp Davidin sopimusten jälkeen Egypti on ollut yksi suurimmista Yhdysvaltain ulkomaanavun saajista. Siitä huolimatta maa on nyt taloudellisessa umpikujassa ja yhä riippuvaisempi ulkoisesta tuesta – olipa se sitten peräisin Persianlahden maista, Yhdysvalloista tai kansainvälisiltä instituutioilta.
Toistuva kaava oli jo nähtävissä vuoden 1991 Persianlahden sodan aikana: Egypti osallistui sotilaallisesti ja sai vastineeksi mittavia taloudellisia etuja, mukaan lukien miljardien dollarien velkahuojennuksen. Myös viime vuosina Persianlahden valtiot tukivat Egyptiä taloudellisesti, erityisesti taistelussa Muslimiveljeskuntaa vastaan.
Mutta nyt Persianlahden valtiot ovat suurelta osin lopettaneet tukensa.
Kiristystä ilman uhkauksia
Donald Trumpin vierailu Persianlahden maihin toukokuussa 2025 merkitsi käännekohtaa Egyptille. Kun Persianlahden maat saivat mittavia investointeja, Egypti jäi ulkopuolelle – sekä poliittisesti että taloudellisesti.
Tämän seurauksena Kairo alkoi harjoittaa epäsuoraa painostuspolitiikkaa. Viime kesästä lähtien Egypti on tiivistänyt suhteitaan Iraniin – vuosikymmenten etäisyyden jälkeen.
Tärkeimpiä kehityskulkuja olivat:
Iranin ulkoministeri Abbas Araghchin vierailu Kairossa (kesäkuu 2025)
Sopimukset diplomaattisuhteiden palauttamisesta (helmikuu 2026)
Ymmärrykset taloudellisesta yhteistyöstä ja matkailurajoitusten lieventämisestä
Tämä lähentyminen rasitti huomattavasti Egyptin suhteita Persianlahden maihin, joissa Irania pidetään päävihollisena.
Persianlahden sodan alkaessa Egypti reagoi aluksi varovaisesti ja vältti tuomitsemasta selkeästi Iranin hyökkäyksiä. Samaan aikaan lukuisat tahot Egyptissä – mukaan lukien bloggaajat, toimittajat ja poliittiset toimijat – ilmaisivat myötätuntoa Irania kohtaan.
Tämä oli erityisen arkaluonteista Persianlahden maille, sillä alueella työskentelee miljoonia egyptiläisiä työntekijöitä, joiden rahalähetykset ovat tärkeä osa Egyptin taloutta.
Persianlahden maiden arvioiden mukaan Egypti esitti taloudellisia vaatimuksia – kuten velkojen anteeksiantoa ja laajaa taloudellista apua – ehtona sille, että se ottaisi tiukemman kannan Iraniin. Nämä vaatimukset kuitenkin hylättiin.
Tämän seurauksena jännitteet kasvoivat Egyptin ja useiden Persianlahden maiden välillä. Symbolisesti tämä näkyi Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmanin tarkoituksellisesti pidättyvässä vastaanotossa, jossa hän tervehti presidentti Abdel Fattah el-Sisia vain lentokentällä.
Julkinen kritiikki ja reaktiot
Jännitteet heijastuvat myös julkisissa lausunnoissa.
Kuwaitilaisen kolumnistin Fuad Al-Hashemin laajalti huomioitu kommentti laukaisi diplomaattisen kriisin ja herätti laajaa huomiota.
Egyptin hallituksen virallinen vastaus seurasi välittömästi, ja siinä hylättiin syytökset.
Terävää kritiikkiä tuli myös Yhdistyneistä arabiemiirikunnista: vaikutusvaltainen kommentaattori kyseenalaisti arabivaltioiden roolin.
Tämä kävi vieläkin selvemmäksi Anwar Gargashin lausunnossa, jossa hän kritisoi avoimesti arabimaiden tuen puutetta Iranin eskaloituneiden toimien aikana.
Samaan aikaan Egyptissä levisi lukuisia Irania tukevia viestejä, mikä syvensi jännitteitä entisestään.
Johtopäätös
Vasta 28. maaliskuuta – yli kuukausi hyökkäysten alkamisen jälkeen – Egyptin parlamentti tuomitsi virallisesti Iranin hyökkäykset Persianlahden maihin ja Jordaniaan.
Viivästys on nähtävä osana Egyptin pyrkimystä säilyttää roolinsa välittäjänä ja samalla tavoitella taloudellisia etuja. Vasta kun tilanteen kärjistymistä ei enää voitu hillitä, seurasi julkinen tuomio.
Persianlahden valtioiden odotukset Egyptiä kohtaan olivat korkealla. Niiden pettymys onkin nyt sitäkin suurempi.
Nykyinen kriisi muistuttaa 1990-lukua, jolloin osa arabimaailmasta tuki Saddam Husseinia tai jätti tuomitsematta hänen hyökkäyksensä Kuwaitiin.
Jopa tänään yksi asia on käymässä selväksi: ajatus yhtenäisestä arabimaailmasta on enemmän myytti kuin todellisuutta. Arabimaailma on syvästi jakautunut.
Ja vaikka Israelia kuvattiin aiemmin usein uhkana, on nyt käymässä yhä selvemmäksi, että todellinen vaara alueen vakaudelle tulee Iranista – ei vain retorisesti, vaan myös käytännön tasolla.