Asiaan Avielin kanssa –

Jeesus ei esittänyt sotaa vastustavaa poliittista mallia

Kun sodat puhkeavat, kenraalit puhuvat yleensä strategiasta ja poliitikot eduista, mutta tällä kertaa tilanne on erilainen.

Aviel Schneider 5. huhtikuuta 2026

Taistelukenttien yllä leijuu ei geopoliittisen ajattelun asiallinen kieli, vaan uskon kieli. Sanat kuten ”tehtävä”, ”lunastus” ja ”jumalallinen tahto” ovat palaamassa poliittiseen keskusteluun – ei metaforina, vaan vakavina tulkintoina todellisuudesta. Se, mitä tällä hetkellä on meneillään Washingtonin, Teheranin ja Jerusalemin välillä, on enemmän kuin sotilaallinen konflikti. Se on sellaisen ulottuvuuden paluu, jota länsi on pitkään yrittänyt tukahduttaa: yhteys uskonnon, Jumalan, identiteetin ja vallan välillä.

Kun Yhdysvaltain sotaministeri avoimesti vaatii voittoa Jeesuksen nimessä, paavi varoittaa uskon aseistamisesta. Typerästi paavi sivuuttaa Uuden testamentin ytimen. Jeesuksen väkivallasta luopuminen ei ollut poliittinen malli, vaan osa ainutlaatuista lunastustehtävää. Sekä Yhdysvalloissa että Israelissa sisäinen tasapaino on siirtymässä kohti armeijaa ja yhteiskuntaa, jotka ammentavat voimansa yhä enemmän jumalallisesta ja raamatullisesta vakaumuksesta. Kun pelkkä turvallisuuslogiikka ei enää riitä olemassaolon sodissa, voisiko usko tulla osaksi aseistusta?

Iranin hyökkäysten alusta lähtien Yhdysvaltain sotaministeri Pete Hegseth, 46, on tarkoituksellisesti käyttänyt uskonnollista kieltä ja kehottanut kansaa rukoilemaan Jeesuksen nimessä sotilaallisen voiton puolesta. Israelissa sotilaat lähetetään samoin taisteluun rukouksen saattamana, ja rabbit sekä tavalliset ihmiset rukoilevat, että he palaisivat terveinä ja turvallisina ja että Jumala suosiisi Israelille voittoa. Mitä vikaa siinä on?

Tämä retoriikka herättää yhä enemmän kritiikkiä lännessä, jopa Vatikaanissa. Paavi Leo XIV vastasi asiaan selkeästi pääsiäistä edeltäneessä saarnassaan: ”Kristillistä sanomaa vääristää aivan liian usein vallanhimo, joka on täysin vieras Jeesuksen tielle.” Valkoinen talo puolusti Yhdysvaltain joukkojen puolesta rukoilemista sen jälkeen, kun paavi Leo XIV oli aiemmin julistanut, että ”Jumala hylkää niiden rukoukset, jotka käyvät sotaa”. Mitä paavi ajattelee? Millä planeetalla hän elää? Kirkkohistoria itsessään – ristiretkeistä uskonsotiin – osoittaa, että usko ei ole koskaan ollut pelkästään hengellistä, vaan aina myös mobilisoiva voima, identiteetin ankkuri sekä vallan ja sodan legitimiteetin lähde. Jokainen, joka nykyään väittää, että uskonto voidaan pitää täysin erillään konflikteista, sivuuttaa tämän historiallisen todellisuuden – tai pitää uskovia typeryksinä.

Palmusunnuntain messun aikana Pietarinkirkon aukiolla paavi Leo tuomitsi sodan poikkeuksellisen terävästi. Samalla hän kritisoi paitsi Washingtonia myös Jerusalemia – juutalaisia. Miksi paavi ei näe asiaa päinvastaisesta näkökulmasta: että kristityt ja juutalaiset pelastavat iranilaiset armottoman mullah-hallinnon käsistä, joka vain muutama kuukausi sitten murhasi kaduilla 40 000–80 000 ihmistä? Kymmenien tuhansien palvojien edessä hän korosti, ettei Jeesusta voida koskaan vedota väkivallan oikeuttamiseksi, ja huomautti, ettei Jumala kuule niiden rukouksia, joiden ”kädet ovat veressä”. Mainitsematta nimeltä tiettyjä poliitikkoja hän siten kiristi kritiikkiään käynnissä olevaa konfliktia kohtaan ja vaati jälleen välitöntä tulitaukoa. Leo korosti, että Jeesus itse torjui kaikenlaisen väkivallan, jopa pidätyshetkellään, ja paljasti Jumalan, joka torjuu sodan periaatteessa. ”Hän ei aseistautunut, ei puolustanut itseään eikä käynyt sotaa”, paavi sanoi ja lisäsi, että Jeesus paljasti sen sijaan Jumalan, joka ”hylkää aina väkivallan”. Samalla hän varoitti ”kauhistuttavan” konfliktin seurauksista Lähi-idän kristityille, joiden on vietettävä pääsiäistä vaikeissa olosuhteissa. Entä juutalainen Israelin valtio – pitäisikö sen jatkaa elämää iranilaisen ydinpommin uhan alla?

Paavi ei ymmärrä Uuden testamentin ratkaisevaa kohtaa. Kuinka Jeesuksen ainutlaatuista tilannetta Jerusalemissa voidaan verrata Israelin nykyiseen turvallisuustilanteeseen Lähi-idässä? Leo korosti, että Jeesus hylkäsi väkivallan jo pidätyksensä hetkellä. Jeesus ei tietoisesti puolustanut itseään, ei poliittisen heikkouden vuoksi, vaan koska hänen tehtävänsä oli erilainen. Hänen täytyi luopua itsestään avatakseen hengellisen lunastuksen polun. Juuri tästä syystä tämä tilanne ei tuskin sovellu valtion toiminnan standardiksi. Valtio kantaa vastuun kansalaistensa elämästä; se ei voi yksinkertaisesti "antaa itsensä uhrautua". Jos Jeesus olisi ottanut miekan ja puolustanut itseään, koko kristillisen uskon perusta olisi erilainen, eikä tänä päivänä olisi paavia saarnaamassa tätä hölynpölyä!

Hegseth, evankeliskristitty, ilmeisesti näkee konfliktin paitsi geopoliittisena vastakkainasetteluna, myös moraalis-uskonnollisena kamppailuna. Hänen symboliikkansa korostaa tätä: rinnassaan hänellä on tatuointi Jerusalemin rististä ja käsivarressaan sanat "Deus vult", joka tarkoittaa "Jumala tahtoo", ristiretkeläisten historiallinen taisteluhuuto.

Kirjassaan American Crusade hän kuvaili kirkon ja valtion erottelua "vasemmistolaiseksi kansanperinteen konstruktioksi" ja julisti äskettäin, että Yhdysvallat on "DNA:ltaan kristillinen kansakunta". Yhdysvalloissa todistamme parhaillaan uskonnollisen retoriikan paluuta kansallisen turvallisuuden narratiiveihin. Hegseth ei kehystää konfliktia teknokraattisesti, vaan moraalisesti latautunein termein hyvän ja pahan välisenä taisteluna. Strategisesti tämä ei ole uutta, mutta nykyään se todetaan jälleen kerran avoimesti. Näin tehdessään hän hyödyntää syvälle juurtunutta amerikkalaista itseymmärrystä, joka ei ole koskaan tiukasti erottanut politiikkaa, missiota ja uskoa.

Viimeisimmässä puheessaan paavi korosti: ”Todellinen vahvuus ei näy hallitsemisessa, vaan vapauttamisessa, ei elämän tuhoamisessa, vaan elämän antamisessa.” Vastatessaan kysymykseen paavin palmusunnuntain puheista, joissa hän tuomitsi uskonnon käytön sodan oikeuttamiseen, lehdistösihteeri Karoline Leavitt sanoi: ”Kansakuntamme perustettiin lähes 250 vuotta sitten juutalais-kristillisten arvojen varaan. Ja olemme nähneet presidenttien, puolustusjohtajien ja joukkojemme kääntyvän rukouksen puoleen kansakunnan historian myrskyisimpinä aikoina. En usko, että sotilaskomentajissamme tai presidentissä on mitään vikaa siinä, että he kehottavat amerikkalaisia ​​rukoilemaan sotilaidemme puolesta.”

Kriitikot, mukaan lukien historioitsijat ja sotilasjuristit, varoittavat tämän kristillisen ja raamatullisen retoriikan seurauksista. He näkevät vaaran, että kirkon ja valtion perustuslaillinen ero horjuu, että ei-kristityt sotilaat vieraantuvat ja että jo ennestään räjähdysherkkä konflikti islamilaisen hallinnon kanssa kärjistyy entisestään. Michael Weinstein Military Religious Freedom Foundationista ilmaisi asian suoraan: ”Hän kääntää sen Jeesuksen ja Muhammedin vastakkainasetteluun – se on ennennäkemätöntä ja vaarallista.” Pentagon torjuu kritiikin. Tiedottaja Kingsley Wilson sanoi Hegsethin olevan osa uskonnollisesti muovautuneiden amerikkalaisten johtajien pitkää perinnettä George Washingtonista Franklin D. Rooseveltiin. Kehotus rukoilla sotilaiden puolesta ei ole epätavallinen eikä kiistanalainen, vaan pikemminkin ilmaus syvälle juurtuneesta kansallisesta itseymmärryksestä.

Samanlainen prosessi voidaan nähdä, vaikkakin eri muodossa, sekä Yhdysvalloissa että Israelissa: uskonto on siirtymässä huomattavasti lähemmäksi politiikkaa ja sotaa. Israelissa juutalainen identiteetti on jo osa valtion rakennetta, mutta erityisesti nykyisessä sodassa se saa myös painoarvoa turvallisuuspolitiikassa. Uskonnollisten sotilaiden ja upseerien vaikutusvalta kasvaa, termejä, kuten "tehtävä" tai "kohtalo", tulkitaan yhä enemmän uskonnollisin termein, ja rabbit näyttelevät vahvempaa roolia taistelun moraalisessa kehyksessä.

Vastaavanlainen kehitys voidaan nähdä myös Yhdysvalloissa: poliittisia päätöksiä legitimoidaan yhä useammin uskonnollisella kielellä, ja usko toimii moraalisena kehyksenä ulkopoliittisille kantoja. Molemmissa tapauksissa kyse ei ole pelkästään ideologiasta, vaan syvemmästä dynamiikasta: eksistentiaalisissa sodissa pelkkä turvallisuuslogiikka ei usein riitä. Yhteiskunnat – selkeästi sanottuna – turvautuvat uskonnollisiin kertomuksiin tai, raamatullisesti ilmaistuna, kääntyvät takaisin Jumalan puoleen vahvistaakseen uhrautumista, kestävyyttä ja kollektiivista identiteettiä. Juuri tätä länsimailta Euroopasta puuttuu.