Miksi he marssivat Gazan puolesta, mutta eivät Iranin?

Liike, joka ryhtyi joukoittain demonisoimaan Israelin valtiota sen puolustautuessa, ei ole kiinnostunut iranilaisten joukkomurhasta. Ehkä se johtuu siitä, että he eivät voi syyttää siitä juutalaisia.

Jonathan S. Tobin 15.1.2026

Hollywoodin eliitin, yliopisto-opiskelijoiden ja -opettajien hiljaisuus on ollut korvia huumaavaa. Samat ihmiset, jotka ovat järjestäneet massamielenosoituksia ja osoittaneet hyveellisyyttään ihmisoikeuksien puolesta ja siviiliuhrien kauhistuttavuutta Gazan sodan yhteydessä, ovat olleet suurelta osin hiljaa siitä, mitä Iranissa tapahtuu.

Se ei johdu siitä, että kukaan ei tietäisi tarkalleen, mitä on meneillään.

Huolimatta islamistisen hallinnon yrityksistä sulkea internet ja estää tiedonkulku maan sisäisistä tapahtumista, konfliktin laajuus on kasvanut niin suureksi, että sitä on mahdotonta salata. Yhdysvalloissa toimiva Human Rights Activists News Agency on vahvistanut noin 2 500 kuolemantapausta, mutta raportit islamilaisen vallankumouskaartin suorittamista mielenosoittajien joukkomurhista ovat nostaneet mahdollisen kuolleiden määrän 12 000:sta 20 000:een.

Vaikka liberaalit valtamediat olivat hitaita tarttumaan aiheeseen, ne eivät voi enää vähätellä sitä. Vaikka se on joutunut kilpailemaan Trumpin hallinnon pyrkimyksiä panna täytäntöön maahanmuuttolakeja koskevan kiistan ylikuormitetun uutisoinnin kanssa, Iranin mielenosoitukset ovat olleet useita päiviä The New York Timesin verkkosivuston pääuutinen, ja ne ovat saaneet laajaa huomiota myös The Washington Postissa ja NPR:ssä. Jopa vasemmistolaiset ihmisoikeusjärjestöt, kuten Amnesty International ja Human Rights Watch, ovat julkaisseet siitä uutisia.

Apatia iranilaisia uhreja kohtaan

Mutta uhrien määrää koskevat tilastot ja kuvat armeijan joukoista, jotka ampuvat rauhallisia mielenosoittajia kylmäverisesti, eivät ole liikuttaneet näiden tiedotusvälineiden yleisöä samalla tavalla kuin yleensä muut konfliktit Lähi-idässä. Itse asiassa sama yleisö, joka kokoontui kymmenittäin tuhansina mielenosoittamaan Gazan sodan vastaisesti tai ilmaisemaan solidaarisuutensa palestiinalaisille, ei ole lainkaan kiinnostunut iranilaisten taistelusta vapauden puolesta tai islamistisen hallinnon lukuisista uhreista.

Tämä apatia näkyy monella eri tasolla.

Yhdysvaltain kaupungeissa tai yliopistokampuksilla ei ole nähtävissä massiivisia katumielenosoituksia, mielenosoituksia tai telttaleirejä, jotka tukisivat iranilaisia mielenosoittajia. Suurten tiedotusvälineiden kolumnistit, jotka ovat kirjoittaneet artikkeleita, joissa Israelia syytetään väärin ”kansanmurhasta” ja toistavat täysin virheellisiä palestiinalaisten uhrien lukumääriä, ovat hiljaa Iranista. Golden Globe -palkintojenjakotilaisuudessa näyttelijät ja muut ovat viime vuosina osoittaneet tukensa palestiinalaisten sodalle Israelia vastaan rintamerkillä tai terävillä sanoilla. Viime viikonloppuna pidetyssä tilaisuudessa päivän aiheena olivat mielenosoitukset Yhdysvaltain maahanmuutto- ja tulliviranomaisia (ICE) vastaan. Kuten tiedotusvälineiden uutisoinnista voidaan nähdä, yksikään henkilö – ei lavalla eikä yleisössä – osoittanut solidaarisuutta Iranin kansalle.

Se ei ole yllättävää.

Huoli islamistisen teokratian harjoittamasta iranilaisten kansan sortamisesta ei ole koskaan kuulunut heidän prioriteetteihinsa. Se ei ole edes aihe, josta he olisivat vähäisimmässäkään määrin huolissaan.

Kysymys kuuluu, miksi – kun otetaan huomioon kaikki se, mitä yleisö on sanonut siitä, kuinka kauheaa on, että viattomia ihmisiä kuolee konflikteissa – heillä ei ole mitään sanottavaa Teheranista? He kaikki puhuvat äänekkäästi ”vapaan Palestiinan” tukemisesta. Vapaasta Iranista ei niinkään.

On totta, että Iranin konfliktiin ei ole kiinnitetty yhtä paljon huomiota kuin kahden vuoden sotaan Gazassa. Kuitenkin suuri joukko iranilaisia on taistellut mullahien vastaisesti vuodesta 1979, islamilaisen vallankumouksen jälkeen.

Toinen syy voi olla se, että Yhdysvallat tukee Israelin valtiota. On totta, että vaikka Washington oli Iranille kaikkein myötämielisin ja pyrki lepyttämään sen hallitusta Barack Obaman hallinnon aikana ja vähemmässä määrin myös Joe Bidenin presidenttikaudella, Yhdysvallat ei virallisesti tukenut Iranin hallitusta.

Jos mitään, vapauden taistelu siellä pitäisi saada paljon enemmän ulkomaista tukea kuin palestiinalaisten asia. Loppujen lopuksi palestiinalaiset ovat lähes vuosisadan ajan hylänneet kompromissin, rauhan ja kahden valtion ratkaisun arabien ja israelilaisten välisen konfliktin lopettamiseksi. Ja viimeaikainen sota Gazassa ei ollut Israelin yritys tukahduttaa demokraattisia mielenosoituksia. Se oli moraalisesti perusteltu vastaus palestiinalaisten arabien 7. lokakuuta 2023 tekemään rajan ylittävään hyökkäykseen, joka johti joukkomurhien, raiskausten, kidutuksen, sieppausten ja mielivaltaisen tuhoamisen orgiaan.

Näiden mielenosoitusten pääasiallinen tarkoitus ei kuitenkaan ollut Washingtonin ja Jerusalemin välisten suhteiden katkaiseminen, vaikka suurin osa mielenosoittajista varmasti kannatti tätä ajatusta. Mielenosoitusten motiivina ei myöskään ollut pelkästään 7. lokakuuta tapahtuneen verilöylyn jälkeisen tulitauon tukeminen Etelä-Israelin juutalaisyhteisöissä. Viime lokakuussa saavutettu tulitauko ei todellakaan vaimentanut Israelin vastaisen väkijoukon intoa. Kyse ei ollut myöskään aidosta myötätunnosta uhreja kohtaan; jos niin olisi ollut, he eivät olisi olleet välinpitämättömiä israelilaisten panttivankien kohtalosta.

Kuten Hamas-mielisten väkijoukkojen huudot selvästi osoittivat, heitä houkutteli liittymään liikkeeseen pikemminkin tuki palestiinalaisten halulle nähdä Israel tuhottuna (”Joesta mereen”) ja väkivalta juutalaisia kohtaan missä tahansa he asuvatkin (”Globalisoi intifada”).

Huolimatta heidän äänekkäistä julistuksistaan, että anti-Israel-mielenosoitukset juontuivat huolesta ihmisoikeuksista – mikä varmasti saisi heidät puhumaan Iranista – se ei vain mene läpi. Kukaan, joka todella välittää ihmisoikeuksista, ei voi tukea asiaa, jonka tavoitteena on koko kansan joukkomurha, riippumatta siitä, missä he asuvat.

Rasistiset myytit

Syy tähän voidaan osittain selittää yksinkertaisella ideologialla. Sukupolven aivopesu kriittisen rotuteorian, ylilyöntisyyden ja siirtomaavallan myrkyllisillä ideoilla on saanut monet nuoret uskomaan, että kaikki konfliktit ovat pohjimmiltaan rotukysymyksiä.

Siten he ovat tulleet uskomaan, että maailma on jaettu kahteen ryhmään, jotka ovat jatkuvassa sodassa keskenään: sorretut ”värilliset” ja heidän ”valkoiset” sortajansa. Tässä pohjimmiltaan marxilaisessa kaavassa juutalaiset ovat, huolimatta historiallisesta vainostaan ja jatkuvasta antisemitismistä, liian länsimaisia ja menestyneitä ansaitakseen myötätuntoa, joten heidät on määriteltävä ”valkoisiksi” sortajiksi. Tämä tekee palestiinalaisista sorretun rodullisen vähemmistön. He uskovat tähän myyttiin, vaikka juutalaiset ja arabit ovat samaa rotua ja suurin osa israelilaisista on värillisiä, koska heidän juurensa ovat Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.

Iranilaisten taistelu tyrannimaisten islamististen teokraattien ja heidän terrorististen kätyriensä hallinnon lopettamiseksi on merkityksetön tässä kehyksessä, koska kumpaakaan osapuolta ei voida määritellä ”valkoiseksi”. Se tekee siitä parhaimmillaan merkityksettömän ja pahimmillaan häiritsevän tekijän kiinnostavammille taisteluille, kuten taistelulle israelilaisia juutalaisia vastaan.

On yhtä totta, että näiden ajatusten vaikutuksen alaisina olevat eivät myöskään voi samaistua mihinkään taisteluun hallitusta vastaan, joka pitää itseään konfliktissa lännen kanssa, jota kriittinen vasemmisto pitää lunastamattomasti rasistisena. Kuten historioitsija Niall Ferguson viisaasti huomautti The Free Press -lehdessä, koska iranilaiset protestit ovat yritys ”vastavallankumoukseen” eikä taistelu länsimielistä hallitusta vastaan, ne ovat sille välinpitämättömiä. Tällä tavoin reaktiivinen iranilainen hallinto – joka, kuten Hamas, sortaa naisia ja pitää homoseksuaaleja kuolemanrangaistuksen arvoisina – pääsee kuin koira veräjästä.

Se on yhtä epäloogista kuin absurdiakin, koska se saa ihmiset, jotka Gazassa tai Teheranissa hirtettäisiin tai heitettäisiin katolta, marssimaan ”Gays for Palestine” -kylttien kanssa. Se on kuitenkin järkevää niille, jotka pitävät länsimaita, Yhdysvaltoja ja Israelia luonnostaan pahoina ja niiden vastustajia, vaikka he olisivat islamistisia murhaajia, jotenkin sympaattisina.

Samasta syystä paljon suuremmat ja verisemmät konfliktit, kuten vuosikymmenen kestänyt Syyrian sisällissota – jossa kuoli satoja tuhansia ja miljoonat jäivät kodittomiksi – eivät koskaan motivoineet ketään vasemmistolaisia lähtemään kaduille vaatimaan toimia taistelujen lopettamiseksi. Sama pätee Sudanissa parhaillaan käynnissä olevaan todelliseen kansanmurhaan.

Vasemmisto ja oikeisto yhdistävät voimansa antisemitismissä

Silti kyseessä on muutakin kuin vain vanhentunut ja älyllisesti tyhjä ideologinen konstruktio. ”Hevosenkengän” vaikutus, jossa äärivasemmisto ja äärioikeisto yhdistävät voimansa antisemitismissä, on voimassa yhtä lailla Iranin kuin Gazankin tapauksessa.

Sekä vasemmiston että oikeiston anti-Israel-ääriliikkeet vastustavat kaikenlaista apua Iranin protestiliikkeelle. Toimittajat Max Blumenthal, Glenn Greenwald ja Ali Abunimah sanovat vastustavansa protesteja, koska mielenosoittajien ulkomaiset kannattajat haluavat vain Israelia tukevan hallituksen Teheraniin. Tämä on ohi aiheen. Tietenkin monet länsimaiset ihmiset haluaisivat hallituksen, joka ei olisi maailman johtava terrorismin tukija. Mutta puolustajat sivuuttavat sen tosiasian, että yksi syy, miksi iranilaiset haluavat kaataa islamistiset tyranninsa, on se, että hallinto on tuhlannut maan resurssit kiihkeässä pyrkimyksessään rakentaa ydinpommi juutalaisvaltion tuhoamiseksi. Ja tämä huolimatta siitä, että Israelilla ja Iranilla ei ole muuta todellista syytä olla konfliktissa kuin mullahien antisemitistiset pakkomielteet.

Kuten viime kuukausina on nähty, tietyn oikeistolaisen mielipiteen piirissä vallitseva pakkomielteinen viha Israelia kohtaan saa myös tämän kannan kannattajat tukemaan kaikkia, jotka väittävät olevansa antisionisteja, vaikka se johtaisikin siihen, että he tukevat joitakin maailman antiamerikkalaisimpia hallintoja ja henkilöitä.

Ei ole sattumaa, että entinen Fox News -juontaja ja nykyinen podcastaaja Tucker Carlson on vastustanut jyrkästi Yhdysvaltojen pyrkimyksiä estää Irania hankkimasta ydinaseita tai Trumpin hallinnon pyrkimyksiä tukea hallinnon vastaisia mielenosoittajia. Sama pätee entiseen Trumpin avustajaan, joka on muuttunut äärimmäisistä näkemyksistä tunnettuun podcastaajaan Steve Bannoniin ja uusnatsien ”groyper”-johtajaan Nick Fuentesiin.

Vaikka nämä henkilöt väittävät olevansa amerikkalaisia patriootteja ja uskovansa ”America First” tai ”America Only” -ulkopoliittiseen linjaan, he vastustavat Trumpin hallinnon pyrkimyksiä hillitä ja pysäyttää hallinto, joka on tappanut amerikkalaisia ja pitää Yhdysvaltoja ”suurena saatana” riippumatta sen kannasta Israeliin.

Ainoa asia, jossa he ovat samaa mieltä vasemmiston kanssa Iranista, on se, että Teheranin uskonnolliset johtajat vihaavat Israelia.

Tätä kysymystä ei voi tarkastella ilman, että se johtaa väistämättä ikiaikaiseen vihaan.

Kuten muissakin globaaleissa konflikteissa, poliittisen spektrin molemmissa päissä olevat antisemitit eivät koskaan välitä konfliktista, jossa kumpikaan osapuoli ei ole juutalainen. Iranin osalta sen radikaalit sortajat eivät vain tue juutalaisten kansanmurhaa, vaan käyttävät myös valtavia summia terroristiryhmiin ja ydinohjelmaan, jolla tämä paha tavoite voitaisiin saavuttaa – rahaa, jota sen väestö ei koskaan näe.

Näissä olosuhteissa on odotettavissa, että sama joukko, joka kirjoittaa, kokoontuu ja osoittaa hyvyytensä palestiinalaisten ahdingosta, on täysin välinpitämätön islamistien käsissä olevien iranilaisten uhrien kohtalosta. Selitys ei ole pelkästään ideologia tai tekopyhyys. Se voidaan tiivistää yhteen syyhyn: juutalaisvihaan.